Mitä vittua Sara?
Susta ei ollut tähänkään.
Mitä sä oikein vielä muka haluat? Eikö mikään jumalauta riitä?
Miks sä oot tommonen? Etkö muka pysty parempaan?
Perse edellä puuhun, jotta voi tulla pää edellä alas. Aina.
Onko tää sellanen asia, jolle mä en oo koskaan voinut mitään?
Mä olen kerran ollut helvetin ylpeä itsestäni. Se oli se päivä, kun olin niin onnellinen että melkein itkin. Valmistuin lähihoitajaksi: Se matka oli älyttömän rankka. Ei mitään väliä, jos jonkun mielestä se ei ole kummoinenkaan suoritus. Mulle se oli. Mun pää on ollu niin sirpaleina koko sen ajan, ja silti sain tsempattua itteni uskomattoman hyvin olosuhteisiin nähden sen läpi. Hyvä keskiarvo ja stipendikin vielä. Se oli uskomaton fiilis. Mä tein sen! Ja olin onnellinen siitä, että koulu olisi ohi, ainakin joksikin aikaa.
Siitä huolimatta hain ammattikorkeakouluun, kävin läpi hirveet valintakokeet ja pääsykokeet ja kuntotestit ja pääsin sisään. Miksi? Mä tiesin varmasti jo silloin kun mut valittiin sisään, että musta ei ole siihen. Eikä musta sitten ollutkaan. Paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuushäiriö. Monta sataa kilometriä kotoolta.
Joskus mietin vielä, että miksi mä kituutan olotilassa jossa haluan tappaa itseni. Siksi tein päätöksen, ammattilaisten johdattamana kyllä, että jätän koulun tauolle. Nyt ei ole mun aikani opiskella. Tarviin niitä hyviä kokemuksia työelämästä, ja aikaa jolloin en ole 24/7 ahdistunut.
Kuitenkin, ihan mieletön syyllisyydentunto siitä, että olen joutilaana. Odotan, että saisin jostain työpaikan. Hakemuksia laittanut pilvin pimein, eikä mistään tunnu kuuluvan mitään, ainakaan vielä. Musta tuntuu, että mun pää hajoaa. Mulla ois miljoona asiaa tehtävänä.
perjantai 30. lokakuuta 2015
tiistai 25. elokuuta 2015
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
perjantai 15. elokuuta 2014
Eikö tässä ole kaikki mitä halusin?
Aloitan opiskelun unelmieni ammattiin. Tähän mä olen tähdännyt pienen ikäni.
Mulla on paras ystävä.
Mulla on kaksi ihanaa kummitytärtä.
Harrastus jota rakastan.
Muutan toiseen kaupunkiin, aloitan tyhjältä pöydältä.
Tästä olen haaveillut.
Miksi olo on niin tyhjä?
Ahdistus, tuska, menneisyys joka raapii selässä hetkestä toiseen, joka ei anna rauhaa.
Tunnen, että olen epäonnistunut kaikessa mitä yritän. Epäonnistunut elämässä, ihmisenä.
Sisäinen tuska ja kamppailu menneisyyden kanssa pitää mut lujasti kiinni asunnossani.
En ole pitkään aikaan tuntenut olevani näin yksin.
"Loppujen lopuksi, kaikki olemme yksin."
Pahin viholliseni on minä itse. Minä, joka ajattelen etten voi onnistua.
Luovuttaja. Huono. Häviäjä. Tyhmä. Ruma. Lihava.
Olen lukittuna omaan henkilökohtaiseen helvettiini näiden ajatusten kanssa.
Mistä saada voimaa yrittää? Jatkaa, aloittaa?
"Kaikki menee hyvin" on valhe jota kuulen päivittäin. En usko siihen, en toivo enkä luota.
Masennus joka vetää toimintakyvyttömäksi.
Aloitan opiskelun unelmieni ammattiin. Tähän mä olen tähdännyt pienen ikäni.
Mulla on paras ystävä.
Mulla on kaksi ihanaa kummitytärtä.
Harrastus jota rakastan.
Muutan toiseen kaupunkiin, aloitan tyhjältä pöydältä.
Tästä olen haaveillut.
Miksi olo on niin tyhjä?
Ahdistus, tuska, menneisyys joka raapii selässä hetkestä toiseen, joka ei anna rauhaa.
Tunnen, että olen epäonnistunut kaikessa mitä yritän. Epäonnistunut elämässä, ihmisenä.
Sisäinen tuska ja kamppailu menneisyyden kanssa pitää mut lujasti kiinni asunnossani.
En ole pitkään aikaan tuntenut olevani näin yksin.
"Loppujen lopuksi, kaikki olemme yksin."
Pahin viholliseni on minä itse. Minä, joka ajattelen etten voi onnistua.
Luovuttaja. Huono. Häviäjä. Tyhmä. Ruma. Lihava.
Olen lukittuna omaan henkilökohtaiseen helvettiini näiden ajatusten kanssa.
Mistä saada voimaa yrittää? Jatkaa, aloittaa?
"Kaikki menee hyvin" on valhe jota kuulen päivittäin. En usko siihen, en toivo enkä luota.
Masennus joka vetää toimintakyvyttömäksi.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2014
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Turpiinhan siinä tuli, ja aika kovalla rytinällä. Henkisesti.
Ite otin vastuun tekemisistäni, ja menetin kaiken. Otin riskin, tiesin ehkä lopputuloksen, ja sitten kaikki levis käsiin. Oon pitäny itteni kasassa, ainakin melkein, mutta muut langat kirposivat käsistä.
Toisaalta oon tyytyväinen, toisaalta muutin koko elämäni. En oo viimesen päätökseni jälkeen pysähtyny hetkeksikään miettimään seuraamuksia. Menny ihan täysillä kohti jotain mitä en edes tiedä.
Tässä pitäs vielä oman pään pysyä mukana?
Oon sekaisin kaikesta.
Paskahan se kaatuu niskaan, itteensä saa taas syyttää.
Mitäs ei pitäny muistiinpanovälineitä aina mukana, ne pitäis aina muistaa kun on tän pään kanssa liikenteessä.
Huomenna hoidan asioita. Sille on koko päivä aikaa. Muistais vaan mitä ne oli!
Ite otin vastuun tekemisistäni, ja menetin kaiken. Otin riskin, tiesin ehkä lopputuloksen, ja sitten kaikki levis käsiin. Oon pitäny itteni kasassa, ainakin melkein, mutta muut langat kirposivat käsistä.
Toisaalta oon tyytyväinen, toisaalta muutin koko elämäni. En oo viimesen päätökseni jälkeen pysähtyny hetkeksikään miettimään seuraamuksia. Menny ihan täysillä kohti jotain mitä en edes tiedä.
Tässä pitäs vielä oman pään pysyä mukana?
Oon sekaisin kaikesta.
Paskahan se kaatuu niskaan, itteensä saa taas syyttää.
Mitäs ei pitäny muistiinpanovälineitä aina mukana, ne pitäis aina muistaa kun on tän pään kanssa liikenteessä.
Huomenna hoidan asioita. Sille on koko päivä aikaa. Muistais vaan mitä ne oli!
perjantai 7. helmikuuta 2014
Miten voi olla taas näin sekava olo. Tätä on jatkunu viikkokaupalla, erityisesti viimesen viikon aikana.
Mä viihyn tässä maassa aika hyvin, ehkä siks että kaikki ongelmat ja vastuu jäi Suomeen.
Ei se sitä tosiasiaa poista että jossain vaiheessa, ehkä piankin, pitää kohdata todellisuus ja ottaa vastuu tekemisistään.
Mä viihyn tässä maassa aika hyvin, ehkä siks että kaikki ongelmat ja vastuu jäi Suomeen.
Ei se sitä tosiasiaa poista että jossain vaiheessa, ehkä piankin, pitää kohdata todellisuus ja ottaa vastuu tekemisistään.
torstai 30. tammikuuta 2014
Jos tiiän et täs taistelus tuun ottaa henkisesti niin kovaa turpiin et tukka lähtee, niin miks ryhyn siihen ollenkaan? Kun parhaimmassakin tapauksessa mä häviän, ja pahimmassa tapauksessa menetän kaiken.
Onneks oon kovin mukautuvainen multipersoona, enkä tarvii miestä mun elämään. Sellanen on aina ilmestyny sillonku sellasta on vähiten odottanu.
Onneks oon kovin mukautuvainen multipersoona, enkä tarvii miestä mun elämään. Sellanen on aina ilmestyny sillonku sellasta on vähiten odottanu.
perjantai 17. tammikuuta 2014
perjantai 2. joulukuuta 2011
Kelan lappusia täytellen
Mun on tässä pitänyt täytellä Kelaan kuntoutustukihakemus traumaterapiaa varten, ja se on ihan kamalaa.
"ISKÄ mitä mä kirjotan tähän kohtaan Miten sairaus haittaa elämääsi kun ei mulla ole mitään sairautta?"
Mä en haluaisi kirjoittaa noille liuskoille mitään arkaluontosta tietoa musta, tuntuu pahalta.
Mä en myöskään ole koskaan mieltänyt itseäni sairaaksi.
Me täällä meillä ei haluta kutsua mua sairaaksi, eikä kukaan mua sairaana pidä. Mulla on vaikea masennus, vaikea ahdistuneisuus, vahvaa dissosiatiivista oireilua mutta mä en ole sairas. Mun mielestä sairaus on semmoinen kuin diabetes, rytmihäiriö tai vaikka Kroonin tauti.
Silti mulle tulee paha mieli, jos mun masennusta sun muuta vähätellään, joku sanoo esim. "Munki pitäis syödä jotain lääkkeitä" eli vähätellään lääkitystä ja sen merkitystä sekä syitä jolla lääkitys määrätään.
Tällasta taas.
Pahan mielen ja pahan olon syitä tällä hetkellä
1. Mulla on niin sekava oli just nyt.
Oon kai vielä vähän kuumeinen, syönyt huonosti ja epäterveellisesti, juonut liian vähän ja verenpaineet ja verensokerit heittelee missä sattuu.
2. Mua harmittaa etten pääse salille koska oon kuulemma kipeä.
3. Tänään oli mun elämäni ensimmäinen gyne käynti
ja se oli inhottavaa ja papa näytteen ottaminen sattui, maanantaina labraan jossa ne kattoo kilpirauhasen toiminnan ja sen, onko mun mahakivut ja kummalliset vuodot johtuneet mahdollisesta keskenmenosta ja viikon päästä tulee klamydia ja tippuri testin tulokset, en mä usko että mitään näistä on mutta raskaus=keskenmeno on mahdollinen ja se inhottaa ja pelottaa vaikken uskokaan että se olis tapahtunut.
4. Mua harmittaa kans se, etten tältä kuumeilultani jaksa nähdä mun poikaystävääni vaikka mulla on ikävä. Taas menee yhteistä aikaa hukkaan kun kohta ei pystytä näkee näinkään usein.
5. Mulla on aivan maksimaalinen itseinho ja itseviha vitutus päällä nyt.
Mulla ei ole minkäänlaista itsekuria tällä hetkellä, musta tuntuu et voisin aivan yhtä hyvin vaikka leikata itteltäni kielen irti, etten vois syödä.
torstai 1. joulukuuta 2011
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Moniko muistaakaan...
Muistatteko sen pojan/miehen josta kerroin ensimmäisen kerran jo vuonna 2009, ja viimeisimmän kerran vuosi sitten joulukuussa?
Jonka vuoksi olen itkenyt useat yöt?
Jolle en uskaltanut kertoa tunteistani, en uskaltanut halata,
jota ajattelin vaikka seurustelin muiden kanssa?
Parhaiten saatatte muistaa hänet seuraavasta, tarinan kaltaisesta postauksesta:
No need to tell anyone
Me olemme yhdessä. Vasta 3 kuukautta seurustelua takana, mutta yhdessä yhtä kaikki.
En vieläkään oikein jaksa uskoa tätä todeksi... No, eipä hänkään.
Vieläkin ihmetellään sitä miten tässä näin pääsi käymään.
Kun jotakin toivoo, sen voi saavuttaa tekemällä ahkerasti jotain asian eteen.
Hauskinta on se, että olen lihonut n. 20 kiloa sitten syksyn 2009. Tosin olen laihtunut tuosta 20 kilosta jo 10 kiloa, mutta yhtä kaikki. Ja silti, tämän kokosena mulla on poikaystävä joka ei välitä siitä.
Tyhmintä taas on se, etten voi sietää sitä, että muhun kosketaan koska vihaan itseäni enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Tottakai, kun painoindeksi on 27,2 ja on taipumusta itseinhoon sekä muuhun schaisseen.
Mut painosta ja muusta paskasta lisää jossain toisessa postauksessa.
Jonka vuoksi olen itkenyt useat yöt?
Jolle en uskaltanut kertoa tunteistani, en uskaltanut halata,
jota ajattelin vaikka seurustelin muiden kanssa?
Parhaiten saatatte muistaa hänet seuraavasta, tarinan kaltaisesta postauksesta:
No need to tell anyone
"...Mut nyt se on ohi.
Mä oon siirtynyt eteenpäin.
Se yksi, joka on aina ollut mun silmien edessä.
Vasta nyt,
kaiken tuon jälkeen mä näen kirkkaasti.
Tuosta ruudusta, ja aikanaan ikkunasta,
on koko sen ajan näkynyt haalea kuva.
Siinä on joku toinen.
Siinä on poika jonka tapasin ollessani kolmetoista.
Poika oli viisitoista.
Nyt poika on jo melkein mies.
Nyt vasta näen hänet kunnolla.
Kaikkien edellisten aikana olen ajatellut häntä.
Mä nään sut aivan uudessa valossa.
Nyt mä en saa enää ajatuksiani pois susta.
Taas mä huomaan kelaavani nauhaa.
Kelaan meidän yhteisiin hetkiin.
Uudelleen, uudelleen, uudelleen...
Onko susta koskaan tuntunut siltä,
että sä et ole täällä?
Että sä kuulet ja näet,
muttet ole henkisesti siellä?
Katselet maailmaa jonkinlaisen ruudun läpi.
Nimittäin musta tuntuu siltä.
Koko ajan.
Enkä mä saa sitä loppumaan."
Me olemme yhdessä. Vasta 3 kuukautta seurustelua takana, mutta yhdessä yhtä kaikki.
En vieläkään oikein jaksa uskoa tätä todeksi... No, eipä hänkään.
Vieläkin ihmetellään sitä miten tässä näin pääsi käymään.
Kun jotakin toivoo, sen voi saavuttaa tekemällä ahkerasti jotain asian eteen.
Hauskinta on se, että olen lihonut n. 20 kiloa sitten syksyn 2009. Tosin olen laihtunut tuosta 20 kilosta jo 10 kiloa, mutta yhtä kaikki. Ja silti, tämän kokosena mulla on poikaystävä joka ei välitä siitä.
Tyhmintä taas on se, etten voi sietää sitä, että muhun kosketaan koska vihaan itseäni enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Tottakai, kun painoindeksi on 27,2 ja on taipumusta itseinhoon sekä muuhun schaisseen.
Mut painosta ja muusta paskasta lisää jossain toisessa postauksessa.
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
I just wanna be with that one I never gonna get
Oikeasti. Vieläkin haikailen saman pojan (tai miehen nykyään) perään kuin viime vuonna. Ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä. *Huokaus*.
Kyseinen kaiffari haikailee yhden yhteisen kaverimme perään, joka tosin on varattu. Ehkä se on osasyynä siihen, etten ole kertonut kellekään.
Voisin sanoa, että rakastan häntä. Niin kauan olen katsellut vierestä, vuosi toisensa jälkeen.
Täältä varmaan löytyy viime joulun teksti, itku kurkussa laskien jouluruokien kaloreita, itkien mässätään lisää sapuskaa vaan, naminami.
Tää kuvaa hyvin aikaa viime joululomilla,
Vihaan itseäni nyt niin paljon, ei sitä voi kuvailla.
Itkettää.
Kyseinen kaiffari haikailee yhden yhteisen kaverimme perään, joka tosin on varattu. Ehkä se on osasyynä siihen, etten ole kertonut kellekään.
Voisin sanoa, että rakastan häntä. Niin kauan olen katsellut vierestä, vuosi toisensa jälkeen.
Täältä varmaan löytyy viime joulun teksti, itku kurkussa laskien jouluruokien kaloreita, itkien mässätään lisää sapuskaa vaan, naminami.
Tää kuvaa hyvin aikaa viime joululomilla,
mä sain valita mun reitin.
Tottakai valitsin sen helvetin.
Mässäys taivashan se sitten oli, kyllä. Ei siinä mitään, kiloja on enemmän kuin vuosi sitten syksyllä. Toisaalta olen päässyt laihdutuksen makuun, vaikka tapani onkin sairaanpuoleinen kaikesta vastustuksestani huolimatta.
Vihaan itseäni nyt niin paljon, ei sitä voi kuvailla.
Itkettää.
tiistai 21. joulukuuta 2010
What am I doing to myself?
Juuri tuolta minusta tuntuu, perfect pic. Mitä me teemme itsellemme koko ajan?! Miksi? Miksi me emme syö, miksi me haluamme laihtua, mä en tiedä. Ajattelemme: Mä haluan olla laihempi, laihempana olisin kauniimpi. Miksi miksi miksi, se on avain kysymys.
Kukaan ei halua anoreksiaa itselleen, silti siihen aina joku päätyy. Yksikin on silti liikaa.
Se, mitä me haluamme, on Laihuus, siis Hoikkuus, me haluamme tulla huomatuiksi, kauniiksi, keskipisteiksi, haluttaviksi, me haluamme tulla hyväksytyiksi. Me haluamme, että ihmiset kadehtivat meitä.
Mutta EI, ei se niin mene.
Se mitä me saamme, on lohkeilevat, ohuen ohuet kynnet, harvat ja ohuet, KUIHTUNEET hiukset, lommoilla olevat posket, surkeat hampaat, osteoporoosin, masennuksen, ja paljon PALJON muuta, kuten aikaisen kuoleman joko oman käden kautta taikka sen hirviön, jota anoreksiaksi kutsutaan.
Toisaalta, minä laskisin anoreksian itsemurhaksi. Kuten tupakoinninkin sun muun aiheuttaman kuoleman.
Mitä minulle sitten tapahtui tänään?
5.40, päiväni alkaa: Heräsin, kun kaveri viereltäni lähti töihin. Nousin ylös, keitin teeveden, leikin koiran kanssa ja lähdin musiikin valinnaistunnille. Lukion joulujuhlaharjoitus, en edes ole lukiossa. No, sieltä pääsin kymmenen aikoihin ja kävelin kotiin. Vaihdoin vaatteita ja valmistauduin kenraaliharjoitukseen/juhlaan, nukuin hetken ja olin aikaisin harjoituksessa.
Harjoituksen jälkeen menin amikselle, katsomaan josko kaverit pääsisivät koulusta. No juu, hengailin sitten parin kaverin, olkoon T ja C, kanssa jotka törkeästi "feidasivat" rappukäytävään.
No, en minä siitä välittänytkään, läksin samalle kaverille jonka vierestä heräsin, käyttäkäämme hänestä nimeä I. I:n luona oli mukavaa, katsoimme edellis iltaisen elokuvan loppuun ja lähdin joulujuhlaan.
Mielialani koheni hiukan, kun sain moikattua ja sain vieläpä kohtuullisen iloisen moikkauksen takaisin tältä puolitutulta.
No, sitä iloa ei kestänyt montaa hetkeä.
"Hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä..."
Siinä tämä päivä, jatkakaamme myöhemmin.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
1 yö syntymäpäivään
1 yö tosiaankin. Tämä yö. Huomenna mä täytän 16-vuotta. Mitä mä oon tehny 16-vuoden aikana?
Ainoot asiat mitä tulee mieleen on tanssiminen ja laulaminen. Kumpikin on mun tekemänä hirveetä.
Mä mietin miten mä olisin voinu tehä kaiken toisin.
Viimesten kuukausien aikana mä oon ihan eristäytyny kaikesta.
Taas kerran toivoisin et voisin matkustaa ajassa.
Mua surettaa kamalasti, huomisen päivän pitäis olla jotenkin tärkee ja erityinen, mut se ei eroa muista mitenkään.
Tähänkö nyt on tultu? Mikään ei tunnu miltään. En mä halua olla näin turta.
16-vuotta mä oon vaan miettiny miten muokkaisin ittestäni täydellisen. Täydellisyyteen mä oon pyrkiny koko elämäni, ja epäonnistunut totaalisesti.
Vanheneminen ahdistaa.
Mä alotan ABC:n , niinkun varmasti sivupalkista näkyy. Vasta maanantaina siksi, että huomenna kumminkin tuputetaan jotakin pullaa nassuun :(
P.S, ex-parhaalla kaverilla (vielä tärkeä!) saattaa hyvinkin olla anoreksia. oon puhunu siitä täällä ennenkin ja kieltäny itteltäni sen mahollisuuden mut nyt se on pakko hyväksyä ja aion tehdä kaiken minkä voin hänen hyväkseen.
Ainoot asiat mitä tulee mieleen on tanssiminen ja laulaminen. Kumpikin on mun tekemänä hirveetä.
Mä mietin miten mä olisin voinu tehä kaiken toisin.
Viimesten kuukausien aikana mä oon ihan eristäytyny kaikesta.
Taas kerran toivoisin et voisin matkustaa ajassa.
Mua surettaa kamalasti, huomisen päivän pitäis olla jotenkin tärkee ja erityinen, mut se ei eroa muista mitenkään.
Tähänkö nyt on tultu? Mikään ei tunnu miltään. En mä halua olla näin turta.
16-vuotta mä oon vaan miettiny miten muokkaisin ittestäni täydellisen. Täydellisyyteen mä oon pyrkiny koko elämäni, ja epäonnistunut totaalisesti.
Vanheneminen ahdistaa.
Mä alotan ABC:n , niinkun varmasti sivupalkista näkyy. Vasta maanantaina siksi, että huomenna kumminkin tuputetaan jotakin pullaa nassuun :(
P.S, ex-parhaalla kaverilla (vielä tärkeä!) saattaa hyvinkin olla anoreksia. oon puhunu siitä täällä ennenkin ja kieltäny itteltäni sen mahollisuuden mut nyt se on pakko hyväksyä ja aion tehdä kaiken minkä voin hänen hyväkseen.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Heippa rakkaat lukijani<3
En ole kirjoittanut vähään aikaan, ja sinä vähänä aikana on alkanut paranemismyönteinen ajattelu ^^
Jos mulla olisi vaakakupit josta toinen olisi nykymaailman kauneuskäsityksen puolesta ja toinen vastaan, tuo jälkimmäinen olisi painavempi. Mutta koska sellaista ei nyt ole, niin täytyy tyytyä kuvitteluun.
Ja hiljaa hyvä lopulta tulee.
Näin tänään pitkäaikaista ihastustani. En taas saanut sanottua mitään ratkaisevaa, höpötin vaan yli-innostuneena ja häpesin itseäni jälkeempäin.
Silmätkin oli (ja on vieläkin) punaiset silmätulehduksen takia ja posket punaiset kuumeen takia, olin siis varmasti tosi edustavan näköinen.
Mun on PAKKO kertoo jollekin et mä oon NIIN sulaa suklaata sen edessä. En oo kehannu kertoa kenellekään, koska kaikkien muiden mielestä se on kaikkee muuta kuin tavoiteltava.
Kerron varmaankin huomenna kaverilleni. Mä en enää pysty pitää tunteita mun sisällä, ja sille tyypille itteleen en TASAN voi kertoa :/.
Sillä on huomenna 18-vuotis synttärit. Ehkä voisin lähettää onnittelu tekstarin? Kenties. Se ei oikeen perusta synttäreistä, ja oli kovasti baariin lähtemistä vastaan. Ei kuulemma ymmärrä mitä hienoo siinä on et mennään baariin heti ku ollaan täytetty 18.
No, mä vaan toivon ettei kukaan kerkee napata sitä mun nenän edestä. Mikä on aika todennäköistä tällä mun etanan etenemisvauhdilla.
Tänään on ollu jotenkin osittain tosi onnellinen päivä. Silmätulehduksesta ja kuumeesta ja yhestä v-mäisestä tyypistä huolimatta.
Toivotan teille oikein hyvää viikkoa!<3
En ole kirjoittanut vähään aikaan, ja sinä vähänä aikana on alkanut paranemismyönteinen ajattelu ^^
Jos mulla olisi vaakakupit josta toinen olisi nykymaailman kauneuskäsityksen puolesta ja toinen vastaan, tuo jälkimmäinen olisi painavempi. Mutta koska sellaista ei nyt ole, niin täytyy tyytyä kuvitteluun.
Ja hiljaa hyvä lopulta tulee.
Näin tänään pitkäaikaista ihastustani. En taas saanut sanottua mitään ratkaisevaa, höpötin vaan yli-innostuneena ja häpesin itseäni jälkeempäin.
Silmätkin oli (ja on vieläkin) punaiset silmätulehduksen takia ja posket punaiset kuumeen takia, olin siis varmasti tosi edustavan näköinen.
Mun on PAKKO kertoo jollekin et mä oon NIIN sulaa suklaata sen edessä. En oo kehannu kertoa kenellekään, koska kaikkien muiden mielestä se on kaikkee muuta kuin tavoiteltava.
Kerron varmaankin huomenna kaverilleni. Mä en enää pysty pitää tunteita mun sisällä, ja sille tyypille itteleen en TASAN voi kertoa :/.
Sillä on huomenna 18-vuotis synttärit. Ehkä voisin lähettää onnittelu tekstarin? Kenties. Se ei oikeen perusta synttäreistä, ja oli kovasti baariin lähtemistä vastaan. Ei kuulemma ymmärrä mitä hienoo siinä on et mennään baariin heti ku ollaan täytetty 18.
No, mä vaan toivon ettei kukaan kerkee napata sitä mun nenän edestä. Mikä on aika todennäköistä tällä mun etanan etenemisvauhdilla.
Tänään on ollu jotenkin osittain tosi onnellinen päivä. Silmätulehduksesta ja kuumeesta ja yhestä v-mäisestä tyypistä huolimatta.
Toivotan teille oikein hyvää viikkoa!<3
tiistai 12. tammikuuta 2010
Don't try to fix me I'm not broken
Heipä hei. Tuo ylläolevan kuvan olen napsaissut Tunisiassa "merirosvolaivalla", siellä ne piraatit hyppeli vaan mastoissa ja roikkuivat pää alespäin ja mitä kaikkee. Ihan kivaa sinänsä.
Mutta tuo niin nuin. Niin, siis. Mulla oli loppujen lopuks ihan hyvä päivä, vaikka vaaka näyttikin ihan tähtitieteellisiä summia, ja harkoissa olin ainoo joka ei osannu sitä tätä ja tota. Silti harkois on hyviä tyyppejä, ja kyllä sen painonki saa vielä laskemaan.
Hmm. Mä päätin ajattelin aloittaa jonkun projektin joka pitäis mut poissa syömästä. Opettelen siis soittamaan pianoa ja virittämään kitaran. Sitten opettelen pianolla laulun ja laulamaan samaan aikaan kun soitan. Ja virittämään kitaran ja soittamaan sitä ja laulamaan samaan aikaan. Siinä on moneks vuodeks projektia ^^
Ihastuin tänään yhteen biisiin. Se on jotenkin tunteellinen ja jotenki sopiva, en tiiä miten mut tykkään paljon. Evanescence - Hello.
Otsikkokin on ko. kappaleesta.
Mä löydän jatkuvasti uusia ihania lauluja. Niitä on jotenki hienoo kuunnella, niinku jossain sanottiin: musiikki muuttaa kaiken... :) Ihan oikeesti. Koulumatkasta tulee tuhat kertaa upeempi kun kuuntelee musiikkia.
Laulaminenki on ihanaa. Ei haittaa meneekö nuotit oikein, siitä tulee vaan hyvä olo. Terapiaa :)
Mun pitäis olla jo nukkumassa. Mä oon nukkunu niin huonosti viimeaikoina. Kauheita päänsärkyjä on tullu sen takia.
Jotain fiksumpaa enskerralla :)
lauantai 9. tammikuuta 2010
Riko minut että ehjäksi tulla saan
Voi mä löysin mun joukkuekavereiden facebookeista ihania kuvia meiän joukkueesta!
Mä näytin yhessä kuvassa tosi hyvältä, mutten uskalla laittaa sitä koska siitä tunnistaa muittenkin tytsyjen naamat hyvin. On kuitenkin yks aika nätti kuva joka on kuitenki aika sumea, laitan sen tonne postauksen loppuun ^^
Mä päätin että seuraavasta maanantaista alkaa laihtuminen ihan oikeasti, ja siis BMI 20 sitten huhtikuussa. Isä alottaa myöskin, se lupas mulle, ja äiti yrittää parhaansa. Mä en kerro niille mun oikeeta tavoitetta, koska niitten mielestä jo BMI 21 on sairasta. En usko et lopetan laihduttamista siihen BMI 20, mut yritän ainakin olla tyytyväinen itseeni sillon.
Apuna käytän Healthy Weight Forumin laskuria, ja päätän luottaa sen todenmukaisuuteen. Mä haluan olla laihempi. Tuon mukaan mä pystyn pääsemään mun tavoitepainoon 12 viikossa, ja vikallakin viikolla saan syödä 373 kaloria joka päivä. Hahhah se on melkeen 400 kaloria! Mut luotan tuohon mielelläni.
Syy miksen aloita heti huomisesta eli sunnuntaista on se että musta jotenkin on aina tuntunut että kaikki uudet projektit pitää aloittaa viikon alusta, maanantaista. Silleen sen pitää onnistua. Tai kuukauden alusta esimerkiks, vaan ei keskeltä viikkoa.
Se ei myöskään tarkoita, että koko loppuviikko ahmitaan ittensä ihan täyteen niinkuin maailmasta loppuisi ruoka muuten. Vaan huominen ihan normaalisti, sitten palataan laihdutuksen pariin, eli tavallaan paluu arkeen.
Väsyttää. Mutta tässä se kuva, otettu kisoista tänä syksynä:
Mä näytin yhessä kuvassa tosi hyvältä, mutten uskalla laittaa sitä koska siitä tunnistaa muittenkin tytsyjen naamat hyvin. On kuitenkin yks aika nätti kuva joka on kuitenki aika sumea, laitan sen tonne postauksen loppuun ^^
Mä päätin että seuraavasta maanantaista alkaa laihtuminen ihan oikeasti, ja siis BMI 20 sitten huhtikuussa. Isä alottaa myöskin, se lupas mulle, ja äiti yrittää parhaansa. Mä en kerro niille mun oikeeta tavoitetta, koska niitten mielestä jo BMI 21 on sairasta. En usko et lopetan laihduttamista siihen BMI 20, mut yritän ainakin olla tyytyväinen itseeni sillon.
Apuna käytän Healthy Weight Forumin laskuria, ja päätän luottaa sen todenmukaisuuteen. Mä haluan olla laihempi. Tuon mukaan mä pystyn pääsemään mun tavoitepainoon 12 viikossa, ja vikallakin viikolla saan syödä 373 kaloria joka päivä. Hahhah se on melkeen 400 kaloria! Mut luotan tuohon mielelläni.
Syy miksen aloita heti huomisesta eli sunnuntaista on se että musta jotenkin on aina tuntunut että kaikki uudet projektit pitää aloittaa viikon alusta, maanantaista. Silleen sen pitää onnistua. Tai kuukauden alusta esimerkiks, vaan ei keskeltä viikkoa.
Se ei myöskään tarkoita, että koko loppuviikko ahmitaan ittensä ihan täyteen niinkuin maailmasta loppuisi ruoka muuten. Vaan huominen ihan normaalisti, sitten palataan laihdutuksen pariin, eli tavallaan paluu arkeen.
Väsyttää. Mutta tässä se kuva, otettu kisoista tänä syksynä:
perjantai 8. tammikuuta 2010
Don't worry be happy now!
Mä seuraan 13 blogia, mulla on 7 lukijaa :O Siis 7! Oho, ihmisiä oikeesti taitaa kiinnostaa mun blogi :) Koska mulle 7 lukijaa on aika hieno saavutus, niin moni jaksaa lukea sekopäisen tyttösen kirjoitelmia.
Aah, tänään on mennyt ihan kokonaan ahmimiseks. Mutta laitan siihen että eilen en syönyt mitään ja näin päin pois. Possuttelin kunnolla. Röh röh.
Meiän joukkueelle tulee kahden vanhan ohjelman lisäks vielä yks uus tälle kaudelle, siin on ihana musiikki, en muista nimeltä mut siitä tulee taas sellanen itketysohjelma ja ihanat puvut! Pitää laihtuu jo sitä pukua varten :)
Pääsisinpä joskus esiintymään silleen, että esitän laulaen ja soittaen akustisella kitaralla ite kirjottamani biisin...
Haavelusta tulikin mieleeni, ostinpa tänään ensimmäisen lisäosan The Sims 3:seeni! Maailmanmatkaaja, tosi hyvä peli on. Oonko koskaan sanonut, että Simsit on ehkä paras keino paeta paskoja päiviä ja todellisuutta? Saan tehdä itsestäni minkä näköisen vaan ja luoda itselleni ihan uuden ja ihanan ja jännittävän elämän!
Toinen hyvä keino on justiinsa nuo FanFic -tarinat. Voit kuvitella vaikka itsesi johonkin peliin tai elokuvaan tai kirjaan, ja saat toteuttaa kaikki unelmas siellä!
Mutta kun lopulta tajuan olevani oikeassa maailmassa, se pistää itkettämään.
Mutta näin, tässä ompi web-kameralla otettu kuva piiroksestani jonka tuhersin viime vuonna:
Tykkään ite ainakin tuosta, suttuinen ja alkeellinen juu, mutta hyvä minun piirtämäkseni.
Taidan mennä juomaan alakertaan! :)
Aah, tänään on mennyt ihan kokonaan ahmimiseks. Mutta laitan siihen että eilen en syönyt mitään ja näin päin pois. Possuttelin kunnolla. Röh röh.
Meiän joukkueelle tulee kahden vanhan ohjelman lisäks vielä yks uus tälle kaudelle, siin on ihana musiikki, en muista nimeltä mut siitä tulee taas sellanen itketysohjelma ja ihanat puvut! Pitää laihtuu jo sitä pukua varten :)
Pääsisinpä joskus esiintymään silleen, että esitän laulaen ja soittaen akustisella kitaralla ite kirjottamani biisin...
Haavelusta tulikin mieleeni, ostinpa tänään ensimmäisen lisäosan The Sims 3:seeni! Maailmanmatkaaja, tosi hyvä peli on. Oonko koskaan sanonut, että Simsit on ehkä paras keino paeta paskoja päiviä ja todellisuutta? Saan tehdä itsestäni minkä näköisen vaan ja luoda itselleni ihan uuden ja ihanan ja jännittävän elämän!
Toinen hyvä keino on justiinsa nuo FanFic -tarinat. Voit kuvitella vaikka itsesi johonkin peliin tai elokuvaan tai kirjaan, ja saat toteuttaa kaikki unelmas siellä!
Mutta kun lopulta tajuan olevani oikeassa maailmassa, se pistää itkettämään.
Mutta näin, tässä ompi web-kameralla otettu kuva piiroksestani jonka tuhersin viime vuonna:
Tykkään ite ainakin tuosta, suttuinen ja alkeellinen juu, mutta hyvä minun piirtämäkseni.Taidan mennä juomaan alakertaan! :)
torstai 7. tammikuuta 2010
Klo 13:27, mennyt mukillinen kahvia.
Eilen olin aika musikaalisella tuulella. Lauloin koko päivän.
Meillä on luokan juttu että me tehdään jokaiselle oma sähkökitara. Omani on jo hyvällä mallilla, lähempänä valmista.
Harmi että pidän enemmän akustisesta kitarasta, sen ääni on ihana. Pitää opetella soittamaan, ettei kitara mene sitten ihan hukkaan.
Syömättömyydestä tulee koko ajan helpompaa. Tarvii vaan ajatella itsekkäästi, että teen tämän Itselleni, en kenellekään muulle. Että tämä on itseni antama syntymäpäivälahja Itselleni. Etten laihduta miellyttääkseni muita.
En malta odottaa että olen tavoitteessani.
Sitä odotellessa voin vain opetella pitämään itsestäni sellaisena kuin olen. Opettelen katsomaan peiliin ja pitämään siitä mitä näen.
Eilen olin aika musikaalisella tuulella. Lauloin koko päivän.
Meillä on luokan juttu että me tehdään jokaiselle oma sähkökitara. Omani on jo hyvällä mallilla, lähempänä valmista.
Harmi että pidän enemmän akustisesta kitarasta, sen ääni on ihana. Pitää opetella soittamaan, ettei kitara mene sitten ihan hukkaan.
Syömättömyydestä tulee koko ajan helpompaa. Tarvii vaan ajatella itsekkäästi, että teen tämän Itselleni, en kenellekään muulle. Että tämä on itseni antama syntymäpäivälahja Itselleni. Etten laihduta miellyttääkseni muita.
En malta odottaa että olen tavoitteessani.
Sitä odotellessa voin vain opetella pitämään itsestäni sellaisena kuin olen. Opettelen katsomaan peiliin ja pitämään siitä mitä näen.
torstai 31. joulukuuta 2009
Happy new year!
ANTEEKSI IHAN KAMALASTI! En oo vastannu kommentteihin Nounou, en oo huomannu vanhemmis teksteissä olevia :( Ja mandy kans, anteeksi :((
Mun syntymäpäivä on vuoden 101st päivä, 11. huhtikuuta, kellonaika 12:01 päivällä :)
100 päivää laihtua siihen tavoitteeseen! Joka on yhtäkkiä BMI 18.3, ei 20.
Oon jo niin kaikille todennut että vuodesta 2010 tulee niin rääkkivuosi, etten voi enää perääntyä.
It's been worst year ever, you know, even worst than 2008.
Kirjotteleeko/lukeeko teistä kukaan fanficcejä? :)
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
Away from home
Mä istun vaarin työpöydän ääressä ja katselen ikkunasta kun Nummela hautautuu lumeen. Katselen kun hiutaleet leijailee hiljalleen maahan.
29.12.2009
Klo 21.27
Mä en pysty ajattelemaan selkeästi.
Mun sydämeen sattuu ja maha kääntyy ylösalaisin.
Mä pelkään aivan helvetisti sun puolesta,
mä oon aivan saatanan hermostunut
ja tuntuu et oksennan kohta pelosta.
I can't do this.
Mä esitän että kaikki on hyvin.
Mä esitän etten välitä.
Mut kyllä mä välitän.
Mikään ei ole hyvin.
Mä sanon että luotan suhun,
mutten todellakaan luota.
Samaan aikaan oon
Kateellinen
Vihainen
Huolestunut
Peloissani
Häpeissäni
Ja tulossa hyvää vauhtia hulluksi.
Yksi nimi.
*****.
Mä en kestä enää.
Mä en usko että sä lopetat ajoissa.
Sä oot menny liian pitkälle jo hyvän aikaa.
Mä haluan olla ajattelematta sitä.
Mä en halua muistaa.
Mä haluan unohtaa.
Mä en jaksa olla huolissani kaiken aikaa.
Me oltiin parhaita kavereita yli kymmenen vuotta.
Nyt me kasvetaan erilleen,
mutta mä en voi olla muutakuin huolissani susta.
Mä yritän keskittyä lukemiseen,
mut mun ajatukset karkaa suhun jatkuvasti.
Ja kaikki vaan yhden saatanan päiväkirjamerkinnän takia.
Ja voi helvetti että sä esität niin viatonta.
Mä nään sun lävitses vaikka mä en halua nähdä.
Mä haluaisin uskoa sun valheita.
Mikset sä kerro mulle totuutta?
Nyt vaan ammutte mut niin mun ei tarvi enää kärsiä näitten idioottien maailmassa.
Nyt päällimmäinen tunne ei enää ole huoli.
Nyt mä olen ärsyyntynyt.
Ja raivoissani.
Se vitun idiootti luulee luulee että mä en tajua mitä se oikeasti puuhaa.
Mä nielaisen tuskan mun sydämestä.
Mä sanon itselleni,
ettei hän ole sen arvoinen,
mutta se on vale.
Mä en tiedä milloin mä voin seuraavan kerran nukkua yöni rauhassa.
"Mä olen kyykyssä bussipysäkillä ja odotan.
On kylmä, mut mua heikottaa enkä kykene seisomaan.
Sä kävelet mun viereen, ja kysyt että mitä helvettiä mä maassa kykin.
Mä en vastaa ja sä jäät seisomaan, kuuntelet musiikkia ja mä katson sua.
Sä näytät onnelliselta, ja mä tunnen viillon sydämessäni aivan pienen hetken.
Kuin tikari olisi lävistänyt mun sydäntä silmänräpäyksen ajan.
Oliko se kateutta?
Kyllä se oli.
I never thouhg
I need you there beside me.
If you didn't knew yet,
I just want you to know this:
I love you, and I will love you forever,
Don't ever give up.
And that was what she said to her,
she get up,
she swang her hand for good bye,
took couple of steps,
and jumped right under the truck.
All she heard was a terrible noise when the driver tried to break.
And then she was gone.
She whispered,
I always needed you to be there beside me,
I always knew you loved me.
I won't ever give up.
I love you forever after.
I won't ever forget you.
She cried silently, standing on the bus stop
and whatched the snow falling on her best friend's dead body."
Vihdoinkin mun hengitys tasaantui.
Mä rauhoituin ja jatkan iltaani.
Mun olo on ihan turta. Mä oon maailmaa paossa täällä Nummelassa,
ja oon ollut tietokoneella vittu koko päivän.
torstai 24. joulukuuta 2009
No need to tell anyone
25.12.2009
Klo 01.09
"Onko susta koskaan tuntunu siltä että sä et oo täällä?
Oot fyysisesti paikalla,
mut et psyykkisesti?
Mä kuvailisin sen näin:
Mä oon huoneessa.
Huoneessa on ovi ja ikkuna.
Ikkunasta näkyy mitä tapahtuu,
ja ovesta pääsisin sinne...
Mutten uskalla mennä.
Todellisuus pelottaa.
Tää huone on mun vankila.
Selli johon mut on tuomittu kuolemaan.
Mä kuolen sisältäpäin.
Seinät kaatuu mun päälle.
Mua ahdistaa.
Tää huone on mun mieli.
Mun mieli on synkkä ja pimee.
Tää on mun maailma.
Tässä maailmassa mun päätä särkee jatkuvasti.
Tässä maailmassa mä itken.
Tässä maailmassa mun sydän tukehtuu.
Koska mä tiedän ettet sä ole täällä.
Sä olet oven ja ikkunan väärällä puolella.
Mä taon ovea ja ikkunaa ja painaudun sitä vasten,
mä katson sua silmiin,
mä itken,
mä huudan sulle,
mä rukoilen sun huomaavan mut.
Sä et huomaa mua.
Mä karjun sun silmien edessä,
MÄ RAKASTAN SUA.
Sä et huomaa mua lasin läpi.
Sä et kuule mua.
Sä et välitä musta.
Tää ei ole elämää.
Mä en uskalla kohdata elämää ikkunan toisella puolella.
Mä haluan vaan kuolla.
Mä haluun kuolla ja tietää ettei kukaan jää kaipaamaan.
Tää huone repii mut kappaleiks.
Mun pää halkee täällä.
Mä haluan pois.
AUTA MUT POIS!
Yksi ihminen on ikinä saanut mut pois täältä.
Siitä on nyt vuos kun se käski mun pysyä erossa siitä.
Mä en kestänyt sitä.
En ajatellut sitä tosiseikkaa,
että sinä aikana kun me seurusteltiin,
että sinä aikana se kohteli mua kuin paskaa,
ei oikeesti rakastanu mua.
Halus vaan sitä itteään.
En halunnu uskoa sitä.
Enkä halua vieläkään.
Vaikka tiedän että se on totta.
Juoksin kiljuen tähän huoneeseen.
Paiskasin oven kiinni.
Laudoitin ikkunan umpeen.
Huoneeseen tuli ruutu.
Siitä näkyy maailma huoneen ulkopuolella.
Mutta mä en enää koskaan pysty astumaan ulos huoneesta.
Mä katson sun kuvaa.
Mä kelaan uudestaan ja uudestaan,
ne hetket jotka oltiin kahdestaan,
eikä me välitetty muusta maailmasta.
Mä rakastin sua.
Mut sä huijasit mua.
Käytit hyväkses.
Teit mut naurunalaiseksi.
Sä häpäisit mut.
...
...sä petit mut.
Mulla on ollu vuos aikaa unohtaa.
Mulla on ollu muita sun jälkeen,
mut mä en voi unohtaa.
Kaiken sen jälkeen mitä sä teit mulle.
Kaiken sen jälkeen mitä sä sait mut tekemään.
Mä tein ne sun vuokses.
Mä en voi unohtaa.
Sun nimes mun käsivarressa.
Ihoon kaiverrettuna,
se ei anna mun unohtaa.
Se ei katoa koskaan.
Mut nyt se on ohi.
Mä oon siirtynyt eteenpäin.
Se yksi, joka on aina ollut mun silmien edessä.
Vasta nyt,
kaiken tuon jälkeen mä näen kirkkaasti.
Tuosta ruudusta, ja aikanaan ikkunasta,
on koko sen ajan näkynyt haalea kuva.
Siinä on joku toinen.
Siinä on poika jonka tapasin ollessani kolmetoista.
Poika oli viisitoista.
Nyt poika on jo melkein mies.
Nyt vasta näen hänet kunnolla.
Kaikkien edellisten aikana olen ajatellut häntä.
Mä nään sut aivan uudessa valossa.
Nyt mä en saa enää ajatuksiani pois susta.
Taas mä huomaan kelaavani nauhaa.
Kelaan meidän yhteisiin hetkiin.
Uudelleen, uudelleen, uudelleen...
Onko susta koskaan tuntunut siltä,
että sä et ole täällä?
Että sä kuulet ja näet,
muttet ole henkisesti siellä?
Katselet maailmaa jonkinlaisen ruudun läpi.
Nimittäin musta tuntuu siltä.
Koko ajan.
Enkä mä saa sitä loppumaan."
The End
Merry FUCKING Xmast!
No helvetin hyvää joulua kaikille sitten kuitenkin<3
Päivitän illalla vielä että miten jouluaatto sujui ja mitä sain lahjaksi.
Mä tiedän että saan mummolta
-Ison pyyhkeen
-Hopeakorvikset
-Ja mä tiedän tän kolmannenkin, just nyt en vaan muista sitä
Mummilta ja ukilta tulee
-Hyppynaru kalorilaskimella
Isältä ja äidiltä tulee
-jotain hyödyntöntä paskaa
Serkuilta tulee
-Turhaa
-Turhaa
Siinä lahjat mitä tiiän et saan.
keskiviikko 23. joulukuuta 2009
You broked your promises
Kamala olo. Sekoitus yksinäisyyttä, turhautumista, kuumuutta, itseinhoa, musiikkia ja tukahdutettua rakkautta.
Sydän tuntuu tukehtuvan.
Ja muu kroppa tukehtuu läskiin.
Max. aamupala/päivä. Ei yli 300 kaloria.
Mä en jaksa. Ei musta ole mihinkään. Saatanan läskit ympäröi mut niin etten mä kohta pysty enää hengittämään.
Mä haluan kuihtua pois.
If you're not around me I'm gonna fade away.
Vuodesta 2010 tulee rankka. Ei mitään helvetin anteeksiantoja itselle heikoimpina hetkinä. Alle 500 kalorilla on selvittävä joka ikinen päivä. 300 kalorin päivittäinen liikunta on pakollinen. Joululahjaksi saan hyppynarun kalorilaskimella. Sitä on käytettävä. Syntymäpäivään mennessä on oltava BMI 20, ja alle sen. Itseni takia. Vatsalihaksia, selkälihaksia, 100 päivässä. Lihaskuntoa. Uimista ainakin kerran viikossa.
Uimista jo senkin takia, että osallistun kesällä leirillä vesipelastus -kurssille. Pakko parantaa kaikessa. Koulukin on mennyt nyt päin persettä. Mä EN voi velttoilla enää, mä en voi enää jatkaa mun elämän pilaamista.
Mä istuin lattialla ja katsoin mun huonetta. Se näytti pieneltä, ahdistavalta, vankilalta. Se huone on mun vankila. Se huone kuvastaa mun mieltä. Mä olen mieleni vanki. Mä asun pääni sisällä ja ohjailen vartaloani sieltä käsin, katselen silmillä jotka eivät ole omani, puhun suulla joka ei ole minun, kuulen korvilla jotka eivät ole minun. Siltä musta tuntuu. Ainoa paikka jossa voin rauhoittua ja hengittää, elää kunnolla, on uni. Otan nappeja pitkin päivää jottei tarvitsisi olla hereillä ja elää tässä mädässä maailmassa. Ei tämä ole elämää.
Huomenna on jouluaatto. Mitä sitten? Joulu on vain päivä muiden joukossa. Vanhemmat jaksaa muistuttaa, etten saa pilata pienempien joulua. Joulu on perseestä. Käskin sanoa kaikille että laittaa mun joululahjoihin tarkoitetut rahat johonkin hyödylliseen, mutta ei, pakko jumalauta on antaa lahjoja kun olisi ihan hyvin voinut käyttää nekin rahat vaikka perheen ruokaan tai lomakassaan säästöön.
Sydän tuntuu tukehtuvan.
Ja muu kroppa tukehtuu läskiin.
Max. aamupala/päivä. Ei yli 300 kaloria.
Mä en jaksa. Ei musta ole mihinkään. Saatanan läskit ympäröi mut niin etten mä kohta pysty enää hengittämään.
Mä haluan kuihtua pois.
If you're not around me I'm gonna fade away.
Vuodesta 2010 tulee rankka. Ei mitään helvetin anteeksiantoja itselle heikoimpina hetkinä. Alle 500 kalorilla on selvittävä joka ikinen päivä. 300 kalorin päivittäinen liikunta on pakollinen. Joululahjaksi saan hyppynarun kalorilaskimella. Sitä on käytettävä. Syntymäpäivään mennessä on oltava BMI 20, ja alle sen. Itseni takia. Vatsalihaksia, selkälihaksia, 100 päivässä. Lihaskuntoa. Uimista ainakin kerran viikossa.
Uimista jo senkin takia, että osallistun kesällä leirillä vesipelastus -kurssille. Pakko parantaa kaikessa. Koulukin on mennyt nyt päin persettä. Mä EN voi velttoilla enää, mä en voi enää jatkaa mun elämän pilaamista.
Mä istuin lattialla ja katsoin mun huonetta. Se näytti pieneltä, ahdistavalta, vankilalta. Se huone on mun vankila. Se huone kuvastaa mun mieltä. Mä olen mieleni vanki. Mä asun pääni sisällä ja ohjailen vartaloani sieltä käsin, katselen silmillä jotka eivät ole omani, puhun suulla joka ei ole minun, kuulen korvilla jotka eivät ole minun. Siltä musta tuntuu. Ainoa paikka jossa voin rauhoittua ja hengittää, elää kunnolla, on uni. Otan nappeja pitkin päivää jottei tarvitsisi olla hereillä ja elää tässä mädässä maailmassa. Ei tämä ole elämää.
Huomenna on jouluaatto. Mitä sitten? Joulu on vain päivä muiden joukossa. Vanhemmat jaksaa muistuttaa, etten saa pilata pienempien joulua. Joulu on perseestä. Käskin sanoa kaikille että laittaa mun joululahjoihin tarkoitetut rahat johonkin hyödylliseen, mutta ei, pakko jumalauta on antaa lahjoja kun olisi ihan hyvin voinut käyttää nekin rahat vaikka perheen ruokaan tai lomakassaan säästöön.
I just wanna be with that one I never gonna get.
tiistai 22. joulukuuta 2009
I'm so tired of being here
You know what, peoples? I fucking hate this day.
My eatings fucked up, I didn't say anything to my crush, and now I eat and eat and eat and eat.. I freaking LOVE this guy but I-JUST-CAN'T-SAY-IT-TO-HIM! I-HATE-ME!! Somebody PLEASE just KILL ME. NOW, PLEASE?!
It's just... AAARRRGGGHH!
Muuten tämä päivä meni ihan hyvin, mut jos en vaan olis syöny niin paljon... Ja tänään näin tän yhen pojan -tai kai se kohta alkaa olemaan mies- jota en tuu näkee ku seuraavan kerran vasta ehkä helmikuussa enkä saanu edes jouluhalia annettua. Mistä mä oikeen revin rohkeutta soittaa sille tai sanoo yhtään mitään siitä mitä mä tunnen?
Voi helvetin kuustoista, en oo kirjottanu tänne mitään pitkään aikaan vaikka täällä on vast 3 postausta!
NYT mä rupeen päivittelemään tätä enemmänkin!
Niinkuin joka vuosi, tästäkin uudestavuodesta alkaen lähtee aivan uusi elämä ja alku.
Max 500 kcal päivässä
Liikuntaa joka päivä
Jatkan lakto-ovo vegaanista elämääni
Lihaskuntoa päivittäin
Vatsalihasliikkeitä päivittäin
Ja tottakai parempi ihminen joka päivä.
Ja miks turhaan pitää anonyymia blogia? Mun postauksista saa kuitenkin niin hyvin selvän siitä kuka mä olen.
No,
-mun toinen nimi on Kristina,
-mä asun Etelä-Suomessa,
-harrastan tanssillista voimistelua,
-VPK:ta,
-käyn säännöllisesti myös Core&Circuit-training jumpassa
-ja ohjaan 4-5 vuotiaiden tanssillista voimistelua.
-Meidän perheessä on kuusi (6) lasta
-vanhin sisko ei asu enää kotona (s.1992)
-mulla on molemmat vanhemmat
-sekä 4 koiraa.
-Uskottelen muille olevani täysin tyytyväinen itseeni
-mitä en todellakaan ole
-Laihdutan siis epätoivoisesti koko ajan.
-Saan helposti uusia kavereita
-mutta en ystäviä.
-Vihaan sitä jos joku säälii minua
Siinä muutamia faktoja.
Päähän nousi yhtäkkiä ajatus siitä, miten surullista on se, ettei yksikään nuori nainen ja tyttö voi olla vartaloonsa tyytyväinen. On olemassa sikoja, jotka vaativat naisten täydellisyyttä ja esimerkiksi vain laihat naiset saisivat tanssia baarissa ja keikuttaa persettään.
Minä en ole oikeastaan koskaan ajatellut että yksikään ihminen olisi ruma. Kukaan ei ole ruma, kaikki ovat omanlaisiaan. On epäreilua jos joku ajattelee toisen olevan ruma, ei hän ole itse päättänyt ulkonäköään.
Joka paikkaan sattuu. Huomenna on hammaslääkäri. Sain tänään joulukortin Lappeenrannasta.
Hyvin, HYVIN sekava postaus.
Mitä mieltä muuten olet, pitäiskö mun kantaa kameraa aina mukana et saisin tänne omia kuviani? Minulla on kyllä ihan tavallinen digikamera, semmonen pinkki 10.0 megapikseliä, joku Lumix siinä lukee. Voisi olla aika hyvä idea?
Anteeksi nyt postauksen laatua. Nyt yritän kirjoittaa päivittäin tänne. Moi<3
My eatings fucked up, I didn't say anything to my crush, and now I eat and eat and eat and eat.. I freaking LOVE this guy but I-JUST-CAN'T-SAY-IT-TO-HIM! I-HATE-ME!! Somebody PLEASE just KILL ME. NOW, PLEASE?!
It's just... AAARRRGGGHH!
Muuten tämä päivä meni ihan hyvin, mut jos en vaan olis syöny niin paljon... Ja tänään näin tän yhen pojan -tai kai se kohta alkaa olemaan mies- jota en tuu näkee ku seuraavan kerran vasta ehkä helmikuussa enkä saanu edes jouluhalia annettua. Mistä mä oikeen revin rohkeutta soittaa sille tai sanoo yhtään mitään siitä mitä mä tunnen?
Voi helvetin kuustoista, en oo kirjottanu tänne mitään pitkään aikaan vaikka täällä on vast 3 postausta!NYT mä rupeen päivittelemään tätä enemmänkin!
Niinkuin joka vuosi, tästäkin uudestavuodesta alkaen lähtee aivan uusi elämä ja alku.
Max 500 kcal päivässä
Liikuntaa joka päivä
Jatkan lakto-ovo vegaanista elämääni
Lihaskuntoa päivittäin
Vatsalihasliikkeitä päivittäin
Ja tottakai parempi ihminen joka päivä.
Ja miks turhaan pitää anonyymia blogia? Mun postauksista saa kuitenkin niin hyvin selvän siitä kuka mä olen.No,
-mun toinen nimi on Kristina,
-mä asun Etelä-Suomessa,
-harrastan tanssillista voimistelua,
-VPK:ta,
-käyn säännöllisesti myös Core&Circuit-training jumpassa
-ja ohjaan 4-5 vuotiaiden tanssillista voimistelua.
-Meidän perheessä on kuusi (6) lasta
-vanhin sisko ei asu enää kotona (s.1992)
-mulla on molemmat vanhemmat
-sekä 4 koiraa.
-Uskottelen muille olevani täysin tyytyväinen itseeni
-mitä en todellakaan ole
-Laihdutan siis epätoivoisesti koko ajan.
-Saan helposti uusia kavereita
-mutta en ystäviä.
-Vihaan sitä jos joku säälii minua
Siinä muutamia faktoja.
Päähän nousi yhtäkkiä ajatus siitä, miten surullista on se, ettei yksikään nuori nainen ja tyttö voi olla vartaloonsa tyytyväinen. On olemassa sikoja, jotka vaativat naisten täydellisyyttä ja esimerkiksi vain laihat naiset saisivat tanssia baarissa ja keikuttaa persettään.
Minä en ole oikeastaan koskaan ajatellut että yksikään ihminen olisi ruma. Kukaan ei ole ruma, kaikki ovat omanlaisiaan. On epäreilua jos joku ajattelee toisen olevan ruma, ei hän ole itse päättänyt ulkonäköään.
Joka paikkaan sattuu. Huomenna on hammaslääkäri. Sain tänään joulukortin Lappeenrannasta.
Hyvin, HYVIN sekava postaus.
Mitä mieltä muuten olet, pitäiskö mun kantaa kameraa aina mukana et saisin tänne omia kuviani? Minulla on kyllä ihan tavallinen digikamera, semmonen pinkki 10.0 megapikseliä, joku Lumix siinä lukee. Voisi olla aika hyvä idea?
Anteeksi nyt postauksen laatua. Nyt yritän kirjoittaa päivittäin tänne. Moi<3
keskiviikko 9. joulukuuta 2009
Tälläinen laulu pikkujumppareilla on:
Kello se taas on kääntänyt viisareitaan.
On jo yöpuvut päällä.
Kerro se taas, se tarina maasta,
jossa kaikki on toisin kuin täällä.
Kello se taas on kääntänyt viisareitaan.
On jo yöpuvut päällä.
Kerro se taas, se tarina maasta,
jossa kaikki on toisin kuin täällä.
Tää päivä on menny kummallisesti. Olen syöny (ihan liioittelematta) suurin piirteinn kolmen tavallisen päivän ruoat yhdessä päivässä ja jotenkin mulla puskee kaiken läpi ihan hyvä mieli.
Pikkusten jumpparyhmän kans meni aivan loistavasti, ne osaa niitten esityksen jo aika hyvin vaikka ne on vuosina 2004-2005 syntyneitä. Mua tarvittiin tänään paljon, mä tunsin olevani avuksi, kaikki oli ystävällisiä ja kaikkea.
Mutta syöminen, voi mitä mä menin tekemään? Ahmimiskohtaus. No eihän se vaikuta kauheesti jos vaan yhtenä päivänä syö paljon. Onhan niitä viiden päivän syöntijaksoja nähty.
Lupaan nyt itselleni, että huominen sujuu
Pikkusten jumpparyhmän kans meni aivan loistavasti, ne osaa niitten esityksen jo aika hyvin vaikka ne on vuosina 2004-2005 syntyneitä. Mua tarvittiin tänään paljon, mä tunsin olevani avuksi, kaikki oli ystävällisiä ja kaikkea.
Mutta syöminen, voi mitä mä menin tekemään? Ahmimiskohtaus. No eihän se vaikuta kauheesti jos vaan yhtenä päivänä syö paljon. Onhan niitä viiden päivän syöntijaksoja nähty.
Lupaan nyt itselleni, että huominen sujuu
maanantai 7. joulukuuta 2009
Miss you
Ahdistaa. Aamulla en halunnut nousta sängystä ylös, ja viivyttelin viimeiseen asti kotona ennenkuin oli pakko lähteä bussille. Anelin mielessäni, että kaverit eivät puhuisi mulle mitään.
Mua ärsyttää kuunnella tavallisten teinien normaaleja huolia, joita ei voisi oikeestaan edes laskea huoliksi. Mua ahdistaa katella miten joku on taas laihtunut ja saa siitä vielä kehuja kovaan ääneen. Mutta mä olen vain kateellinen.
Yritin tyhjentää mieleni kokonaan jotta rauhoittuisin, mutta eihän siitä bussissa mitään tullut.
Koulun käytävillä roikkuvat ja nuoleskelevat kyyhkyläiset saavat mut tuntemaan myötähäpeää ja samaan aikaan kateutta. Katselen halaavia tyttöjä ja poikia ja ajattelen kuinka lapsellisia he ovat, ja samaan aikaan haaveilen ajasta jolloin mulla voisi olla oma kulta jota halata koulun käytävällä.
Katselin ennen mielestäni niin laihoja ihmisiä käytävillä ja mietin mikä mahtaa olla mielestäni laiha? Tuon tytön sormet menisivät varmaan kaksi kertaa reitensä ympärille ja tuo kyseinen tyttö ei siltikään ole mielestäni kovin laiha. En tiedä enää mikä on normaalikokoa, laihuus on saartanut minut niin tiiviisti. On normaalikokoisia eli lihavia, on laihoja eli normaaleja, on alipainoisia eli laihoja.
Olin syönyt aamupalaksi pienen porkkanan. Nälkä kurisi mahassa kolmannella tunnilla mutta tuntui kuin olisin syönyt koko maailman.
Kaikki nämä ajatukset saartoivat mut kokonaan ja mun päätäni alkoi särkeä. Ahdistus tuli ja oli pakko päästä pois. Soitin kotiin ja mua lähettiin hakemaan päänsäryn varjolla pois koulusta.
Söin koululounaaksi tarkoittamani 2 porkkanaa ja klementiinin ennenkuin isä kaartoi koulun pihaan. Omatunto ujelsi korvaan ja sai pääni särkemään entistä kovempaa. Kuinka mä saatoin syödä kerralla 2 porkkanaa ja klementiinin? Tuntui että vatsa räjähtäisi. Itketti, mutta en voinut itkeä. Isä ei siedä "turhaa itkua".
En ole käynyt vaa'alla moneen viikkoon, enkä aiokaan. En halua tietää painoani ennenkuin peili sen sallii. Siihen voi mennä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, kuka ties. Peili merkitsee enemmän kuin vaaka.
Mä olen kirjoittanut tätä tekstiä kello 12 lähtien, nyt kello on melkein kolme. Oon selaillu blogeja ja sivuja, uusia reseptejä ja rypenyt ahdistuksessa. En halua syödä, mutta nälkä on kova. Pelkään että syömisen jälkeen jokainen soluni paisuu kolminkertaiseksi. En oikeastaan uskalla edes juoda, etten vahingossakaan söisi.
Mä kaipaan mun parasta kaveria. Ei olla puhuttu aikoihin, ehkä osittain siksi että minä välttelen ihmisiä ja pelkään sosiaalisia tilanteita. En uskalla edes olla mesessä näkyvillä, ettei kukaan vahingossa kirjoita mulle. Miltein pidän puhelinta aina pois päältä ettei tarvitsisi puhua kellekään.
Haluun nukkua, paeta omaan maailmaani jossa kaikilla on kolme toivomusta.
Mua ärsyttää kuunnella tavallisten teinien normaaleja huolia, joita ei voisi oikeestaan edes laskea huoliksi. Mua ahdistaa katella miten joku on taas laihtunut ja saa siitä vielä kehuja kovaan ääneen. Mutta mä olen vain kateellinen.
Yritin tyhjentää mieleni kokonaan jotta rauhoittuisin, mutta eihän siitä bussissa mitään tullut.
Koulun käytävillä roikkuvat ja nuoleskelevat kyyhkyläiset saavat mut tuntemaan myötähäpeää ja samaan aikaan kateutta. Katselen halaavia tyttöjä ja poikia ja ajattelen kuinka lapsellisia he ovat, ja samaan aikaan haaveilen ajasta jolloin mulla voisi olla oma kulta jota halata koulun käytävällä.
Katselin ennen mielestäni niin laihoja ihmisiä käytävillä ja mietin mikä mahtaa olla mielestäni laiha? Tuon tytön sormet menisivät varmaan kaksi kertaa reitensä ympärille ja tuo kyseinen tyttö ei siltikään ole mielestäni kovin laiha. En tiedä enää mikä on normaalikokoa, laihuus on saartanut minut niin tiiviisti. On normaalikokoisia eli lihavia, on laihoja eli normaaleja, on alipainoisia eli laihoja.
Olin syönyt aamupalaksi pienen porkkanan. Nälkä kurisi mahassa kolmannella tunnilla mutta tuntui kuin olisin syönyt koko maailman.
Kaikki nämä ajatukset saartoivat mut kokonaan ja mun päätäni alkoi särkeä. Ahdistus tuli ja oli pakko päästä pois. Soitin kotiin ja mua lähettiin hakemaan päänsäryn varjolla pois koulusta.
Söin koululounaaksi tarkoittamani 2 porkkanaa ja klementiinin ennenkuin isä kaartoi koulun pihaan. Omatunto ujelsi korvaan ja sai pääni särkemään entistä kovempaa. Kuinka mä saatoin syödä kerralla 2 porkkanaa ja klementiinin? Tuntui että vatsa räjähtäisi. Itketti, mutta en voinut itkeä. Isä ei siedä "turhaa itkua".
En ole käynyt vaa'alla moneen viikkoon, enkä aiokaan. En halua tietää painoani ennenkuin peili sen sallii. Siihen voi mennä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, kuka ties. Peili merkitsee enemmän kuin vaaka.
Mä olen kirjoittanut tätä tekstiä kello 12 lähtien, nyt kello on melkein kolme. Oon selaillu blogeja ja sivuja, uusia reseptejä ja rypenyt ahdistuksessa. En halua syödä, mutta nälkä on kova. Pelkään että syömisen jälkeen jokainen soluni paisuu kolminkertaiseksi. En oikeastaan uskalla edes juoda, etten vahingossakaan söisi.
Mä kaipaan mun parasta kaveria. Ei olla puhuttu aikoihin, ehkä osittain siksi että minä välttelen ihmisiä ja pelkään sosiaalisia tilanteita. En uskalla edes olla mesessä näkyvillä, ettei kukaan vahingossa kirjoita mulle. Miltein pidän puhelinta aina pois päältä ettei tarvitsisi puhua kellekään.
Haluun nukkua, paeta omaan maailmaani jossa kaikilla on kolme toivomusta.
sunnuntai 6. joulukuuta 2009
Welcome to my world
Hei! Ensimmäinen postaus, joten tähän kai pitäis laittaa jotai itestäni.
No ensinnäkin asioita jotka käyvät ilmi jo profiilista. Yksi nimistäni on Kristina, olen 15 vuotias ja eskapisti. Pakenen tätä paskaa todellisuutta musiikin, kirjojen, meditaation, piirtämisen, kirjoittamisen ja etenkin unien avulla aina kun siihen on mahdollisuus.
Piirtelen aika paljon, mutta en yleensä jaksa keskittyä kauaa ja piirustukset jää keskeneräisiksi, kuten tää Marilyn Monroe:
Joskus mä innostun ottamaan "ah-niin-taiteellisia" kuvia ittestäni:
Harrastan kaikenlaista tanssimista, pidän kesästä ja vihreä on lempivärini.
Vihaan naisten alistamista, ja vihaan sitä että alistun itsekin. Media asettaa kovat ulkonäköpaineet nuorille naisille. Se lykkii päin naamaa laihaakin laihempia mallikuvia ja toitottaa samaan aikaan kuinka jokaisella on oikeus olla onnellinen juuri sellaisena kuin on.
Ajatuksistani vahvin on ehkä se, että tämä maailma on mätä, ja haluan vain kuihtua pois täältä. Kuihtua, mutta silti elää.
Mulla on yksi asia, joka pyörii mun mielessä jatkuvasti, eikä jätä mua melkein koskaan rauhaan: LAIHDU. Laihtuminen on mun tapa yrittää irrottautua tästä maailmasta.
Mä olen aina tehnyt kaikkeni sen eteen, että erottuisin joukosta. Etten juuttuisi siihen median asettamaan muottiin, jonka mukaan naisella pitäisi olla aina trendivaatteet, pitkät liehuvat hiukset, ajatella vain miesten miellyttämistä sekä omata täydellinen vartalo.
Leikkasin hiukseni lyhyiksi, pidän mielipiteeni vahvoina, pukeudun juuri niinkuin haluan.
Haluan laihtua niin pieneksi, ettei mua enää huomata, vihaan mun persettä ja rintoja joita miehet tahtoo lääppiä, haluun ne pois. Haluun olla niin laiha että mua ei voi nähä kuin vaan unissaan. Haluan muuttua näkymättömäksi.
Jokainen syöty pala on hävitty taisto tässä mun omassa sodassa maailmaa ja itseäni vastaan.
No ensinnäkin asioita jotka käyvät ilmi jo profiilista. Yksi nimistäni on Kristina, olen 15 vuotias ja eskapisti. Pakenen tätä paskaa todellisuutta musiikin, kirjojen, meditaation, piirtämisen, kirjoittamisen ja etenkin unien avulla aina kun siihen on mahdollisuus.
Joskus mä innostun ottamaan "ah-niin-taiteellisia" kuvia ittestäni:
Harrastan kaikenlaista tanssimista, pidän kesästä ja vihreä on lempivärini.
Ajatuksistani vahvin on ehkä se, että tämä maailma on mätä, ja haluan vain kuihtua pois täältä. Kuihtua, mutta silti elää.
Mulla on yksi asia, joka pyörii mun mielessä jatkuvasti, eikä jätä mua melkein koskaan rauhaan: LAIHDU. Laihtuminen on mun tapa yrittää irrottautua tästä maailmasta.
Mä olen aina tehnyt kaikkeni sen eteen, että erottuisin joukosta. Etten juuttuisi siihen median asettamaan muottiin, jonka mukaan naisella pitäisi olla aina trendivaatteet, pitkät liehuvat hiukset, ajatella vain miesten miellyttämistä sekä omata täydellinen vartalo.
Leikkasin hiukseni lyhyiksi, pidän mielipiteeni vahvoina, pukeudun juuri niinkuin haluan.
Haluan laihtua niin pieneksi, ettei mua enää huomata, vihaan mun persettä ja rintoja joita miehet tahtoo lääppiä, haluun ne pois. Haluun olla niin laiha että mua ei voi nähä kuin vaan unissaan. Haluan muuttua näkymättömäksi.
Jokainen syöty pala on hävitty taisto tässä mun omassa sodassa maailmaa ja itseäni vastaan.
Mä haluaisin tulla journalistiksi,
mä haluaisin uudistaa tän maailman kauneuskäsityksen,
jottei yhdenkään tytön tarvitsisi kärsiä
ja näännyttää itseään tullakseen kauniiksi.
Mutta silti näännytän joka päivä itseäni,
tullakseni huomatuksi,
ja silti tullakseni näkymättömäksi.
ja näännyttää itseään tullakseen kauniiksi.
Mutta silti näännytän joka päivä itseäni,
tullakseni huomatuksi,
ja silti tullakseni näkymättömäksi.
Mä rakastan leipomista ja ruoanlaittoa, mutta vihaan syömistä. Ruoka on ihanaa, maistuu ihanalta ja siksi niin vaikeaa vastustaa ja siksi niin helppoa vihata.
Itsensä hillitseminen on taidetta omalla tavallaan. Itsekontrolli on kaunista.
Mulla on toinenkin käytössä oleva blogi täällä blogspotissa, mutta haluan pitää nämä kaksi blogia erossa toisistaan. Se toinen blogi ei tunnu niin aidolta. Tuntuu, kuin siinä olisi vain puolikas minusta ja ajatuksistani, ja se tuntuu valeelta. Valetta on olla paljastamatta sitä toista puolikasta joka jää kertomatta. Toisen blogin sävy on pirteä, iloinen, keskittyy pääasiassa vain ja ainoastaan laihduttamiseen, siis epäonnistuneeseen laihduttamiseen, anailuun ja hymiöihin. Tottakai onhan se osa minua, mutta tässä blogissa tulee esille se toinen puolikas minua, joka kuuluu vahvempana päässäni.
Tässä blogissa kerron muustakin kuin laihduttamisesta, mutta luultavasti pääasiassa siitä. Haluaisin kertoa itsestäni, näyttää "taidettani" enemmän, kuten sanoitukset, leipomukset, runot, valokuvat, piirustukset, kuvia joukkueeni voimisteluesityksistä, ja kertoa ihanan ohjaamani jumpparyhmän kehityksestä (4-5-vuotiaita) ja varsinkin mielipiteistäni maailmalta.
Yritän olla mahdollisimman avoin itsestäni ja kertoa asioitani senkin uhalla, että joku tuttu löytää blogini.
Olisi melkein suotavaa, että toisen blogini lukijat löytäisivät myös tänne, mutta en aio kertoa tämän blogin osoitetta siellä enkä sen blogin osoitetta täällä. En ainakaan vielä.
Jos pitäisi mainita yksi asia, jota odotan tulevaksi, on tuleva kesä. Lähden kesäksi Lontooseen hoitamaan kaksosia, jotka ovat kesällä 2-vuotiaita.
Odotan kesää, jolloin aion olla hävinnyt näkymättömäksi, aion olla niin laiha ettei kukaan voi koskettaa, ettei tarvitse pelätä pimeällä että joku käy käsiksi. Kuka osaisi näkymättömään kajota?
Ja silti haluan tulla huomatuksi, tulla huomatuksi täydellisen keijukaisruumiini ansiosta jonka jokainen tanssittu askel näyttää lentämiseltä, jokainen liike kauniilta ja kevyeltä.
Tekstissäni on paljon ristiriitoja, joita yritän niitä parhaani mukaan selittää, mutta joita en osaa selittää itsellenikään. Inhoan laihuuteen alistamista, mutta alistun itse muiden mukana.
Itsensä hillitseminen on taidetta omalla tavallaan. Itsekontrolli on kaunista.
Mulla on toinenkin käytössä oleva blogi täällä blogspotissa, mutta haluan pitää nämä kaksi blogia erossa toisistaan. Se toinen blogi ei tunnu niin aidolta. Tuntuu, kuin siinä olisi vain puolikas minusta ja ajatuksistani, ja se tuntuu valeelta. Valetta on olla paljastamatta sitä toista puolikasta joka jää kertomatta. Toisen blogin sävy on pirteä, iloinen, keskittyy pääasiassa vain ja ainoastaan laihduttamiseen, siis epäonnistuneeseen laihduttamiseen, anailuun ja hymiöihin. Tottakai onhan se osa minua, mutta tässä blogissa tulee esille se toinen puolikas minua, joka kuuluu vahvempana päässäni.
Tässä blogissa kerron muustakin kuin laihduttamisesta, mutta luultavasti pääasiassa siitä. Haluaisin kertoa itsestäni, näyttää "taidettani" enemmän, kuten sanoitukset, leipomukset, runot, valokuvat, piirustukset, kuvia joukkueeni voimisteluesityksistä, ja kertoa ihanan ohjaamani jumpparyhmän kehityksestä (4-5-vuotiaita) ja varsinkin mielipiteistäni maailmalta.
Yritän olla mahdollisimman avoin itsestäni ja kertoa asioitani senkin uhalla, että joku tuttu löytää blogini.
Olisi melkein suotavaa, että toisen blogini lukijat löytäisivät myös tänne, mutta en aio kertoa tämän blogin osoitetta siellä enkä sen blogin osoitetta täällä. En ainakaan vielä.
Jos pitäisi mainita yksi asia, jota odotan tulevaksi, on tuleva kesä. Lähden kesäksi Lontooseen hoitamaan kaksosia, jotka ovat kesällä 2-vuotiaita.
Odotan kesää, jolloin aion olla hävinnyt näkymättömäksi, aion olla niin laiha ettei kukaan voi koskettaa, ettei tarvitse pelätä pimeällä että joku käy käsiksi. Kuka osaisi näkymättömään kajota?
Ja silti haluan tulla huomatuksi, tulla huomatuksi täydellisen keijukaisruumiini ansiosta jonka jokainen tanssittu askel näyttää lentämiseltä, jokainen liike kauniilta ja kevyeltä.
Tekstissäni on paljon ristiriitoja, joita yritän niitä parhaani mukaan selittää, mutta joita en osaa selittää itsellenikään. Inhoan laihuuteen alistamista, mutta alistun itse muiden mukana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)