Miss you

Ahdistaa. Aamulla en halunnut nousta sängystä ylös, ja viivyttelin viimeiseen asti kotona ennenkuin oli pakko lähteä bussille. Anelin mielessäni, että kaverit eivät puhuisi mulle mitään.

Mua ärsyttää kuunnella tavallisten teinien normaaleja huolia, joita ei voisi oikeestaan edes laskea huoliksi. Mua ahdistaa katella miten joku on taas laihtunut ja saa siitä vielä kehuja kovaan ääneen. Mutta mä olen vain kateellinen.

Yritin tyhjentää mieleni kokonaan jotta rauhoittuisin, mutta eihän siitä bussissa mitään tullut.

Koulun käytävillä roikkuvat ja nuoleskelevat kyyhkyläiset saavat mut tuntemaan myötähäpeää ja samaan aikaan kateutta. Katselen halaavia tyttöjä ja poikia ja ajattelen kuinka lapsellisia he ovat, ja samaan aikaan haaveilen ajasta jolloin mulla voisi olla oma kulta jota halata koulun käytävällä.



Katselin ennen mielestäni niin laihoja ihmisiä käytävillä ja mietin mikä mahtaa olla mielestäni laiha? Tuon tytön sormet menisivät varmaan kaksi kertaa reitensä ympärille ja tuo kyseinen tyttö ei siltikään ole mielestäni kovin laiha. En tiedä enää mikä on normaalikokoa, laihuus on saartanut minut niin tiiviisti. On normaalikokoisia eli lihavia, on laihoja eli normaaleja, on alipainoisia eli laihoja.

Olin syönyt aamupalaksi pienen porkkanan. Nälkä kurisi mahassa kolmannella tunnilla mutta tuntui kuin olisin syönyt koko maailman.

Kaikki nämä ajatukset saartoivat mut kokonaan ja mun päätäni alkoi särkeä. Ahdistus tuli ja oli pakko päästä pois. Soitin kotiin ja mua lähettiin hakemaan päänsäryn varjolla pois koulusta.

Söin koululounaaksi tarkoittamani 2 porkkanaa ja klementiinin ennenkuin isä kaartoi koulun pihaan. Omatunto ujelsi korvaan ja sai pääni särkemään entistä kovempaa. Kuinka mä saatoin syödä kerralla 2 porkkanaa ja klementiinin? Tuntui että vatsa räjähtäisi. Itketti, mutta en voinut itkeä. Isä ei siedä "turhaa itkua".

En ole käynyt vaa'alla moneen viikkoon, enkä aiokaan. En halua tietää painoani ennenkuin peili sen sallii. Siihen voi mennä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, kuka ties. Peili merkitsee enemmän kuin vaaka.

Mä olen kirjoittanut tätä tekstiä kello 12 lähtien, nyt kello on melkein kolme. Oon selaillu blogeja ja sivuja, uusia reseptejä ja rypenyt ahdistuksessa. En halua syödä, mutta nälkä on kova. Pelkään että syömisen jälkeen jokainen soluni paisuu kolminkertaiseksi. En oikeastaan uskalla edes juoda, etten vahingossakaan söisi.

Mä kaipaan mun parasta kaveria. Ei olla puhuttu aikoihin, ehkä osittain siksi että minä välttelen ihmisiä ja pelkään sosiaalisia tilanteita. En uskalla edes olla mesessä näkyvillä, ettei kukaan vahingossa kirjoita mulle. Miltein pidän puhelinta aina pois päältä ettei tarvitsisi puhua kellekään.

Haluun nukkua, paeta omaan maailmaani jossa kaikilla on kolme toivomusta.