Mitä vittua Sara?
Susta ei ollut tähänkään.
Mitä sä oikein vielä muka haluat? Eikö mikään jumalauta riitä?
Miks sä oot tommonen? Etkö muka pysty parempaan?
Perse edellä puuhun, jotta voi tulla pää edellä alas. Aina.
Onko tää sellanen asia, jolle mä en oo koskaan voinut mitään?
Mä olen kerran ollut helvetin ylpeä itsestäni. Se oli se päivä, kun olin niin onnellinen että melkein itkin. Valmistuin lähihoitajaksi: Se matka oli älyttömän rankka. Ei mitään väliä, jos jonkun mielestä se ei ole kummoinenkaan suoritus. Mulle se oli. Mun pää on ollu niin sirpaleina koko sen ajan, ja silti sain tsempattua itteni uskomattoman hyvin olosuhteisiin nähden sen läpi. Hyvä keskiarvo ja stipendikin vielä. Se oli uskomaton fiilis. Mä tein sen! Ja olin onnellinen siitä, että koulu olisi ohi, ainakin joksikin aikaa.
Siitä huolimatta hain ammattikorkeakouluun, kävin läpi hirveet valintakokeet ja pääsykokeet ja kuntotestit ja pääsin sisään. Miksi? Mä tiesin varmasti jo silloin kun mut valittiin sisään, että musta ei ole siihen. Eikä musta sitten ollutkaan. Paniikkikohtaukset ja ahdistuneisuushäiriö. Monta sataa kilometriä kotoolta.
Joskus mietin vielä, että miksi mä kituutan olotilassa jossa haluan tappaa itseni. Siksi tein päätöksen, ammattilaisten johdattamana kyllä, että jätän koulun tauolle. Nyt ei ole mun aikani opiskella. Tarviin niitä hyviä kokemuksia työelämästä, ja aikaa jolloin en ole 24/7 ahdistunut.
Kuitenkin, ihan mieletön syyllisyydentunto siitä, että olen joutilaana. Odotan, että saisin jostain työpaikan. Hakemuksia laittanut pilvin pimein, eikä mistään tunnu kuuluvan mitään, ainakaan vielä. Musta tuntuu, että mun pää hajoaa. Mulla ois miljoona asiaa tehtävänä.
