Juuri tuolta minusta tuntuu, perfect pic.
Mitä me teemme itsellemme koko ajan?! Miksi? Miksi me emme syö, miksi me haluamme laihtua, mä en tiedä. Ajattelemme: Mä haluan olla laihempi, laihempana olisin kauniimpi. Miksi miksi miksi, se on avain kysymys.
Kukaan ei halua anoreksiaa itselleen, silti siihen aina joku päätyy. Yksikin on silti liikaa.
Se, mitä me haluamme, on Laihuus, siis Hoikkuus, me haluamme tulla huomatuiksi, kauniiksi, keskipisteiksi, haluttaviksi, me haluamme tulla hyväksytyiksi. Me haluamme, että ihmiset kadehtivat meitä.
Mutta EI, ei se niin mene.
Se mitä me saamme, on lohkeilevat, ohuen ohuet kynnet, harvat ja ohuet, KUIHTUNEET hiukset, lommoilla olevat posket, surkeat hampaat, osteoporoosin, masennuksen, ja paljon PALJON muuta, kuten aikaisen kuoleman joko oman käden kautta taikka sen hirviön, jota anoreksiaksi kutsutaan.
Toisaalta, minä laskisin anoreksian itsemurhaksi. Kuten tupakoinninkin sun muun aiheuttaman kuoleman.
Mitä minulle sitten tapahtui tänään?
5.40, päiväni alkaa: Heräsin, kun kaveri viereltäni lähti töihin. Nousin ylös, keitin teeveden, leikin koiran kanssa ja lähdin musiikin valinnaistunnille. Lukion joulujuhlaharjoitus, en edes ole lukiossa. No, sieltä pääsin kymmenen aikoihin ja kävelin kotiin. Vaihdoin vaatteita ja valmistauduin kenraaliharjoitukseen/juhlaan, nukuin hetken ja olin aikaisin harjoituksessa.
Harjoituksen jälkeen menin amikselle, katsomaan josko kaverit pääsisivät koulusta. No juu, hengailin sitten parin kaverin, olkoon T ja C, kanssa jotka törkeästi "feidasivat" rappukäytävään.
No, en minä siitä välittänytkään, läksin samalle kaverille jonka vierestä heräsin, käyttäkäämme hänestä nimeä I. I:n luona oli mukavaa, katsoimme edellis iltaisen elokuvan loppuun ja lähdin joulujuhlaan.
Mielialani koheni hiukan, kun sain moikattua ja sain vieläpä kohtuullisen iloisen moikkauksen takaisin tältä puolitutulta.
No, sitä iloa ei kestänyt montaa hetkeä.
"Hei hei mutsi, mä en oo syönyt mun lääkkeitä..."
Siinä tämä päivä, jatkakaamme myöhemmin.
