Väsymys

Ahdistus

Masennus

Miksi? Mulla on elämässä kaikki hyvin. 

Eikö tässä ole kaikki mitä halusin?
Aloitan opiskelun unelmieni ammattiin. Tähän mä olen tähdännyt pienen ikäni.
Mulla on paras ystävä.
Mulla on kaksi ihanaa kummitytärtä.
Harrastus jota rakastan.
Muutan toiseen kaupunkiin, aloitan tyhjältä pöydältä.
Tästä olen haaveillut.

Miksi olo on niin tyhjä?
Ahdistus, tuska, menneisyys joka raapii selässä hetkestä toiseen, joka ei anna rauhaa.
Tunnen, että olen epäonnistunut kaikessa mitä yritän. Epäonnistunut elämässä, ihmisenä.
Sisäinen tuska ja kamppailu menneisyyden kanssa pitää mut lujasti kiinni asunnossani.
En ole pitkään aikaan tuntenut olevani näin yksin.

"Loppujen lopuksi, kaikki olemme yksin."

Pahin viholliseni on minä itse. Minä, joka ajattelen etten voi onnistua.
Luovuttaja. Huono. Häviäjä. Tyhmä. Ruma. Lihava.
Olen lukittuna omaan henkilökohtaiseen helvettiini näiden ajatusten kanssa.

Mistä saada voimaa yrittää? Jatkaa, aloittaa?

"Kaikki menee hyvin" on valhe jota kuulen päivittäin. En usko siihen, en toivo enkä luota.

Masennus joka vetää toimintakyvyttömäksi.

Kadonnut. Kadottanut.
Itsensä, nimittäin.

Maanisuus ja masennus vuorottelee. Yritän pysyä perässä, mutta nää väsymysjaksot on pahimpia. Aivan uskomatonta. Mulla oli juur kolme päivää vapaata, ja nukuin kolme päivää. Ei mitään virkistävää vaikutusta.

Mä en tiedä mitä haluan olla, tai mitä olen nyt.

Joskus se paska vaan lentää tuulettimeen ja aikas rytinällä.

Loppu, minäkö?

Joo.

Turpiinhan siinä tuli, ja aika kovalla rytinällä. Henkisesti.
Ite otin vastuun tekemisistäni, ja menetin kaiken. Otin riskin, tiesin ehkä lopputuloksen, ja sitten kaikki levis käsiin. Oon pitäny itteni kasassa, ainakin melkein, mutta muut langat kirposivat käsistä.

Toisaalta oon tyytyväinen, toisaalta muutin koko elämäni. En oo viimesen päätökseni jälkeen pysähtyny hetkeksikään miettimään seuraamuksia. Menny ihan täysillä kohti jotain mitä en edes tiedä.
Tässä pitäs vielä oman pään pysyä mukana?
Oon sekaisin kaikesta.

Paskahan se kaatuu niskaan, itteensä saa taas syyttää.
Mitäs ei pitäny muistiinpanovälineitä aina mukana, ne pitäis aina muistaa kun on tän pään kanssa liikenteessä.

Huomenna hoidan asioita. Sille on koko päivä aikaa. Muistais vaan mitä ne oli!

Miten voi olla taas näin sekava olo. Tätä on jatkunu viikkokaupalla, erityisesti viimesen viikon aikana.
Mä viihyn tässä maassa aika hyvin, ehkä siks että kaikki ongelmat ja vastuu jäi Suomeen.
Ei se sitä tosiasiaa poista että jossain vaiheessa, ehkä piankin, pitää kohdata todellisuus ja ottaa vastuu tekemisistään.

Jos tiiän et täs taistelus tuun ottaa henkisesti niin kovaa turpiin et tukka lähtee, niin miks ryhyn siihen ollenkaan? Kun parhaimmassakin tapauksessa mä häviän, ja pahimmassa tapauksessa menetän kaiken.
Onneks oon kovin mukautuvainen multipersoona, enkä tarvii miestä mun elämään. Sellanen on aina ilmestyny sillonku sellasta on vähiten odottanu.

Yli vuos bloggaamatta tänne.. Ja kaikki paitsi ensimmäinen postaus on aiheesta "epäonnistunut laihdutus", ja samalla tavalla jatketaan. Nyt vaan en aio käydä vaa'alla ennen maaliskuuta, sillä oon varma että rupeisin itkemään jos näkisin luvun nyt. On se alle 70, mut kuinka paljon... :(