Happy new year!

ANTEEKSI IHAN KAMALASTI! En oo vastannu kommentteihin Nounou, en oo huomannu vanhemmis teksteissä olevia :( Ja mandy kans, anteeksi :((

Mun syntymäpäivä on vuoden 101st päivä, 11. huhtikuuta, kellonaika 12:01 päivällä :)
100 päivää laihtua siihen tavoitteeseen! Joka on yhtäkkiä BMI 18.3, ei 20.

Oon jo niin kaikille todennut että vuodesta 2010 tulee niin rääkkivuosi, etten voi enää perääntyä.

It's been worst year ever, you know, even worst than 2008.

Kirjotteleeko/lukeeko teistä kukaan fanficcejä? :)

Away from home

Mä istun vaarin työpöydän ääressä ja katselen ikkunasta kun Nummela hautautuu lumeen. Katselen kun hiutaleet leijailee hiljalleen maahan.

29.12.2009

Klo 21.27

Mä en pysty ajattelemaan selkeästi.
Mun sydämeen sattuu ja maha kääntyy ylösalaisin.
Mä pelkään aivan helvetisti sun puolesta,
mä oon aivan saatanan hermostunut
ja tuntuu et oksennan kohta pelosta.

I can't do this.


Mä esitän että kaikki on hyvin.
Mä esitän etten välitä.

Mut kyllä mä välitän.
Mikään ei ole hyvin.
Mä sanon että luotan suhun,
mutten todellakaan luota.

Samaan aikaan oon

Kateellinen
Vihainen
Huolestunut
Peloissani
Häpeissäni
Ja tulossa hyvää vauhtia hulluksi.

Yksi nimi.

*****.

Mä en kestä enää.
Mä en usko että sä lopetat ajoissa.
Sä oot menny liian pitkälle jo hyvän aikaa.

Mä haluan olla ajattelematta sitä.
Mä en halua muistaa.
Mä haluan unohtaa.
Mä en jaksa olla huolissani kaiken aikaa.

Me oltiin parhaita kavereita yli kymmenen vuotta.
Nyt me kasvetaan erilleen,
mutta mä en voi olla muutakuin huolissani susta.

Mä yritän keskittyä lukemiseen,
mut mun ajatukset karkaa suhun jatkuvasti.

Ja kaikki vaan yhden saatanan päiväkirjamerkinnän takia.

Ja voi helvetti että sä esität niin viatonta.
Mä nään sun lävitses vaikka mä en halua nähdä.
Mä haluaisin uskoa sun valheita.

Mikset sä kerro mulle totuutta?

Nyt vaan ammutte mut niin mun ei tarvi enää kärsiä näitten idioottien maailmassa.

Nyt päällimmäinen tunne ei enää ole huoli.
Nyt mä olen ärsyyntynyt.
Ja raivoissani.

Se vitun idiootti luulee luulee että mä en tajua mitä se oikeasti puuhaa.

Mä nielaisen tuskan mun sydämestä.
Mä sanon itselleni,
ettei hän ole sen arvoinen,
mutta se on vale.

Mä en tiedä milloin mä voin seuraavan kerran nukkua yöni rauhassa.

"Mä olen kyykyssä bussipysäkillä ja odotan.
On kylmä, mut mua heikottaa enkä kykene seisomaan.
Sä kävelet mun viereen, ja kysyt että mitä helvettiä mä maassa kykin.
Mä en vastaa ja sä jäät seisomaan, kuuntelet musiikkia ja mä katson sua.
Sä näytät onnelliselta, ja mä tunnen viillon sydämessäni aivan pienen hetken.
Kuin tikari olisi lävistänyt mun sydäntä silmänräpäyksen ajan.

Oliko se kateutta?

Kyllä se oli.

I never thouhg
I need you there beside me.
If you didn't knew yet,
I just want you to know this:
I love you, and I will love you forever,
Don't ever give up.

And that was what she said to her,
she get up,
she swang her hand for good bye,
took couple of steps,
and jumped right under the truck.

All she heard was a terrible noise when the driver tried to break.
And then she was gone.

She whispered,
I always needed you to be there beside me,
I always knew you loved me.
I won't ever give up.
I love you forever after.
I won't ever forget you.

She cried silently, standing on the bus stop
and whatched the snow falling on her best friend's dead body."

Vihdoinkin mun hengitys tasaantui.
Mä rauhoituin ja jatkan iltaani.

Mun olo on ihan turta. Mä oon maailmaa paossa täällä Nummelassa,
ja oon ollut tietokoneella vittu koko päivän.

No need to tell anyone

25.12.2009

Klo 01.09

"Onko susta koskaan tuntunu siltä että sä et oo täällä?

Oot fyysisesti paikalla,

mut et psyykkisesti?

Mä kuvailisin sen näin:

Mä oon huoneessa.

Huoneessa on ovi ja ikkuna.

Ikkunasta näkyy mitä tapahtuu,

ja ovesta pääsisin sinne...

Mutten uskalla mennä.

Todellisuus pelottaa.

Tää huone on mun vankila.

Selli johon mut on tuomittu kuolemaan.

Mä kuolen sisältäpäin.

Seinät kaatuu mun päälle.

Mua ahdistaa.

Tää huone on mun mieli.

Mun mieli on synkkä ja pimee.

Tää on mun maailma.

Tässä maailmassa mun päätä särkee jatkuvasti.

Tässä maailmassa mä itken.

Tässä maailmassa mun sydän tukehtuu.

Koska mä tiedän ettet sä ole täällä.

Sä olet oven ja ikkunan väärällä puolella.

Mä taon ovea ja ikkunaa ja painaudun sitä vasten,

mä katson sua silmiin,

mä itken,

mä huudan sulle,

mä rukoilen sun huomaavan mut.

Sä et huomaa mua.

Mä karjun sun silmien edessä,

MÄ RAKASTAN SUA.

Sä et huomaa mua lasin läpi.

Sä et kuule mua.

Sä et välitä musta.

Tää ei ole elämää.

Mä en uskalla kohdata elämää ikkunan toisella puolella.

Mä haluan vaan kuolla.

Mä haluun kuolla ja tietää ettei kukaan jää kaipaamaan.

Tää huone repii mut kappaleiks.

Mun pää halkee täällä.

Mä haluan pois.

AUTA MUT POIS!

Yksi ihminen on ikinä saanut mut pois täältä.

Siitä on nyt vuos kun se käski mun pysyä erossa siitä.

Mä en kestänyt sitä.

En ajatellut sitä tosiseikkaa,

että sinä aikana kun me seurusteltiin,

että sinä aikana se kohteli mua kuin paskaa,

ei oikeesti rakastanu mua.

Halus vaan sitä itteään.

En halunnu uskoa sitä.

Enkä halua vieläkään.

Vaikka tiedän että se on totta.

Juoksin kiljuen tähän huoneeseen.

Paiskasin oven kiinni.

Laudoitin ikkunan umpeen.

Huoneeseen tuli ruutu.

Siitä näkyy maailma huoneen ulkopuolella.

Mutta mä en enää koskaan pysty astumaan ulos huoneesta.

Mä katson sun kuvaa.

Mä kelaan uudestaan ja uudestaan,

ne hetket jotka oltiin kahdestaan,

eikä me välitetty muusta maailmasta.

Mä rakastin sua.

Mut sä huijasit mua.

Käytit hyväkses.

Teit mut naurunalaiseksi.

Sä häpäisit mut.

...

...sä petit mut.

Mulla on ollu vuos aikaa unohtaa.

Mulla on ollu muita sun jälkeen,

mut mä en voi unohtaa.

Kaiken sen jälkeen mitä sä teit mulle.

Kaiken sen jälkeen mitä sä sait mut tekemään.

Mä tein ne sun vuokses.

Mä en voi unohtaa.

Sun nimes mun käsivarressa.

Ihoon kaiverrettuna,

se ei anna mun unohtaa.

Se ei katoa koskaan.

Mut nyt se on ohi.

Mä oon siirtynyt eteenpäin.

Se yksi, joka on aina ollut mun silmien edessä.

Vasta nyt,

kaiken tuon jälkeen mä näen kirkkaasti.

Tuosta ruudusta, ja aikanaan ikkunasta,

on koko sen ajan näkynyt haalea kuva.

Siinä on joku toinen.

Siinä on poika jonka tapasin ollessani kolmetoista.

Poika oli viisitoista.

Nyt poika on jo melkein mies.

Nyt vasta näen hänet kunnolla.

Kaikkien edellisten aikana olen ajatellut häntä.

Mä nään sut aivan uudessa valossa.

Nyt mä en saa enää ajatuksiani pois susta.

Taas mä huomaan kelaavani nauhaa.

Kelaan meidän yhteisiin hetkiin.

Uudelleen, uudelleen, uudelleen...

Onko susta koskaan tuntunut siltä,

että sä et ole täällä?

Että sä kuulet ja näet,

muttet ole henkisesti siellä?

Katselet maailmaa jonkinlaisen ruudun läpi.

Nimittäin musta tuntuu siltä.

Koko ajan.

Enkä mä saa sitä loppumaan."

The End

Merry FUCKING Xmast!

No helvetin hyvää joulua kaikille sitten kuitenkin<3

Päivitän illalla vielä että miten jouluaatto sujui ja mitä sain lahjaksi.

Mä tiedän että saan mummolta
-Ison pyyhkeen
-Hopeakorvikset
-Ja mä tiedän tän kolmannenkin, just nyt en vaan muista sitä

Mummilta ja ukilta tulee
-Hyppynaru kalorilaskimella

Isältä ja äidiltä tulee
-jotain hyödyntöntä paskaa

Serkuilta tulee
-Turhaa
-Turhaa

Siinä lahjat mitä tiiän et saan.

You broked your promises

Kamala olo. Sekoitus yksinäisyyttä, turhautumista, kuumuutta, itseinhoa, musiikkia ja tukahdutettua rakkautta.

Sydän tuntuu tukehtuvan.



Ja muu kroppa tukehtuu läskiin.

Max. aamupala/päivä. Ei yli 300 kaloria.

Mä en jaksa. Ei musta ole mihinkään. Saatanan läskit ympäröi mut niin etten mä kohta pysty enää hengittämään.

Mä haluan kuihtua pois.

If you're not around me I'm gonna fade away.

Vuodesta 2010 tulee rankka. Ei mitään helvetin anteeksiantoja itselle heikoimpina hetkinä. Alle 500 kalorilla on selvittävä joka ikinen päivä. 300 kalorin päivittäinen liikunta on pakollinen. Joululahjaksi saan hyppynarun kalorilaskimella. Sitä on käytettävä. Syntymäpäivään mennessä on oltava BMI 20, ja alle sen. Itseni takia. Vatsalihaksia, selkälihaksia, 100 päivässä. Lihaskuntoa. Uimista ainakin kerran viikossa.

Uimista jo senkin takia, että osallistun kesällä leirillä vesipelastus -kurssille. Pakko parantaa kaikessa. Koulukin on mennyt nyt päin persettä. Mä EN voi velttoilla enää, mä en voi enää jatkaa mun elämän pilaamista.

Mä istuin lattialla ja katsoin mun huonetta. Se näytti pieneltä, ahdistavalta, vankilalta. Se huone on mun vankila. Se huone kuvastaa mun mieltä. Mä olen mieleni vanki. Mä asun pääni sisällä ja ohjailen vartaloani sieltä käsin, katselen silmillä jotka eivät ole omani, puhun suulla joka ei ole minun, kuulen korvilla jotka eivät ole minun. Siltä musta tuntuu. Ainoa paikka jossa voin rauhoittua ja hengittää, elää kunnolla, on uni. Otan nappeja pitkin päivää jottei tarvitsisi olla hereillä ja elää tässä mädässä maailmassa. Ei tämä ole elämää.

Huomenna on jouluaatto. Mitä sitten? Joulu on vain päivä muiden joukossa. Vanhemmat jaksaa muistuttaa, etten saa pilata pienempien joulua. Joulu on perseestä. Käskin sanoa kaikille että laittaa mun joululahjoihin tarkoitetut rahat johonkin hyödylliseen, mutta ei, pakko jumalauta on antaa lahjoja kun olisi ihan hyvin voinut käyttää nekin rahat vaikka perheen ruokaan tai lomakassaan säästöön.

I just wanna be with that one I never gonna get.

I'm so tired of being here

You know what, peoples? I fucking hate this day.

My eatings fucked up, I didn't say anything to my crush, and now I eat and eat and eat and eat.. I freaking LOVE this guy but I-JUST-CAN'T-SAY-IT-TO-HIM! I-HATE-ME!! Somebody PLEASE just KILL ME. NOW, PLEASE?!

It's just... AAARRRGGGHH!

Muuten tämä päivä meni ihan hyvin, mut jos en vaan olis syöny niin paljon... Ja tänään näin tän yhen pojan -tai kai se kohta alkaa olemaan mies- jota en tuu näkee ku seuraavan kerran vasta ehkä helmikuussa enkä saanu edes jouluhalia annettua. Mistä mä oikeen revin rohkeutta soittaa sille tai sanoo yhtään mitään siitä mitä mä tunnen?

Voi helvetin kuustoista, en oo kirjottanu tänne mitään pitkään aikaan vaikka täällä on vast 3 postausta!

NYT mä rupeen päivittelemään tätä enemmänkin!

Niinkuin joka vuosi, tästäkin uudestavuodesta alkaen lähtee aivan uusi elämä ja alku.

Max 500 kcal päivässä
Liikuntaa joka päivä
Jatkan lakto-ovo vegaanista elämääni
Lihaskuntoa päivittäin
Vatsalihasliikkeitä päivittäin
Ja tottakai parempi ihminen joka päivä.

Ja miks turhaan pitää anonyymia blogia? Mun postauksista saa kuitenkin niin hyvin selvän siitä kuka mä olen.

No,
-mun toinen nimi on Kristina,
-mä asun Etelä-Suomessa,
-harrastan tanssillista voimistelua,
-VPK:ta,
-käyn säännöllisesti myös Core&Circuit-training jumpassa
-ja ohjaan 4-5 vuotiaiden tanssillista voimistelua.

-Meidän perheessä on kuusi (6) lasta
-vanhin sisko ei asu enää kotona (s.1992)
-mulla on molemmat vanhemmat
-sekä 4 koiraa.

-Uskottelen muille olevani täysin tyytyväinen itseeni
-mitä en todellakaan ole
-Laihdutan siis epätoivoisesti koko ajan.

-Saan helposti uusia kavereita
-mutta en ystäviä.

-Vihaan sitä jos joku säälii minua

Siinä muutamia faktoja.

Päähän nousi yhtäkkiä ajatus siitä, miten surullista on se, ettei yksikään nuori nainen ja tyttö voi olla vartaloonsa tyytyväinen. On olemassa sikoja, jotka vaativat naisten täydellisyyttä ja esimerkiksi vain laihat naiset saisivat tanssia baarissa ja keikuttaa persettään.

Minä en ole oikeastaan koskaan ajatellut että yksikään ihminen olisi ruma. Kukaan ei ole ruma, kaikki ovat omanlaisiaan. On epäreilua jos joku ajattelee toisen olevan ruma, ei hän ole itse päättänyt ulkonäköään.

Joka paikkaan sattuu. Huomenna on hammaslääkäri. Sain tänään joulukortin Lappeenrannasta.

Hyvin, HYVIN sekava postaus.

Mitä mieltä muuten olet, pitäiskö mun kantaa kameraa aina mukana et saisin tänne omia kuviani? Minulla on kyllä ihan tavallinen digikamera, semmonen pinkki 10.0 megapikseliä, joku Lumix siinä lukee. Voisi olla aika hyvä idea?

Anteeksi nyt postauksen laatua. Nyt yritän kirjoittaa päivittäin tänne. Moi<3

Tälläinen laulu pikkujumppareilla on:

Kello se taas on kääntänyt viisareitaan.
On jo yöpuvut päällä.
Kerro se taas, se tarina maasta,
jossa kaikki on toisin kuin täällä.

Tää päivä on menny kummallisesti. Olen syöny (ihan liioittelematta) suurin piirteinn kolmen tavallisen päivän ruoat yhdessä päivässä ja jotenkin mulla puskee kaiken läpi ihan hyvä mieli.

Pikkusten jumpparyhmän kans meni aivan loistavasti, ne osaa niitten esityksen jo aika hyvin vaikka ne on vuosina 2004-2005 syntyneitä. Mua tarvittiin tänään paljon, mä tunsin olevani avuksi, kaikki oli ystävällisiä ja kaikkea.

Mutta syöminen, voi mitä mä menin tekemään? Ahmimiskohtaus. No eihän se vaikuta kauheesti jos vaan yhtenä päivänä syö paljon. Onhan niitä viiden päivän syöntijaksoja nähty.

Lupaan nyt itselleni, että huominen sujuu

Miss you

Ahdistaa. Aamulla en halunnut nousta sängystä ylös, ja viivyttelin viimeiseen asti kotona ennenkuin oli pakko lähteä bussille. Anelin mielessäni, että kaverit eivät puhuisi mulle mitään.

Mua ärsyttää kuunnella tavallisten teinien normaaleja huolia, joita ei voisi oikeestaan edes laskea huoliksi. Mua ahdistaa katella miten joku on taas laihtunut ja saa siitä vielä kehuja kovaan ääneen. Mutta mä olen vain kateellinen.

Yritin tyhjentää mieleni kokonaan jotta rauhoittuisin, mutta eihän siitä bussissa mitään tullut.

Koulun käytävillä roikkuvat ja nuoleskelevat kyyhkyläiset saavat mut tuntemaan myötähäpeää ja samaan aikaan kateutta. Katselen halaavia tyttöjä ja poikia ja ajattelen kuinka lapsellisia he ovat, ja samaan aikaan haaveilen ajasta jolloin mulla voisi olla oma kulta jota halata koulun käytävällä.



Katselin ennen mielestäni niin laihoja ihmisiä käytävillä ja mietin mikä mahtaa olla mielestäni laiha? Tuon tytön sormet menisivät varmaan kaksi kertaa reitensä ympärille ja tuo kyseinen tyttö ei siltikään ole mielestäni kovin laiha. En tiedä enää mikä on normaalikokoa, laihuus on saartanut minut niin tiiviisti. On normaalikokoisia eli lihavia, on laihoja eli normaaleja, on alipainoisia eli laihoja.

Olin syönyt aamupalaksi pienen porkkanan. Nälkä kurisi mahassa kolmannella tunnilla mutta tuntui kuin olisin syönyt koko maailman.

Kaikki nämä ajatukset saartoivat mut kokonaan ja mun päätäni alkoi särkeä. Ahdistus tuli ja oli pakko päästä pois. Soitin kotiin ja mua lähettiin hakemaan päänsäryn varjolla pois koulusta.

Söin koululounaaksi tarkoittamani 2 porkkanaa ja klementiinin ennenkuin isä kaartoi koulun pihaan. Omatunto ujelsi korvaan ja sai pääni särkemään entistä kovempaa. Kuinka mä saatoin syödä kerralla 2 porkkanaa ja klementiinin? Tuntui että vatsa räjähtäisi. Itketti, mutta en voinut itkeä. Isä ei siedä "turhaa itkua".

En ole käynyt vaa'alla moneen viikkoon, enkä aiokaan. En halua tietää painoani ennenkuin peili sen sallii. Siihen voi mennä päiviä, viikkoja, kuukausia, vuosia, kuka ties. Peili merkitsee enemmän kuin vaaka.

Mä olen kirjoittanut tätä tekstiä kello 12 lähtien, nyt kello on melkein kolme. Oon selaillu blogeja ja sivuja, uusia reseptejä ja rypenyt ahdistuksessa. En halua syödä, mutta nälkä on kova. Pelkään että syömisen jälkeen jokainen soluni paisuu kolminkertaiseksi. En oikeastaan uskalla edes juoda, etten vahingossakaan söisi.

Mä kaipaan mun parasta kaveria. Ei olla puhuttu aikoihin, ehkä osittain siksi että minä välttelen ihmisiä ja pelkään sosiaalisia tilanteita. En uskalla edes olla mesessä näkyvillä, ettei kukaan vahingossa kirjoita mulle. Miltein pidän puhelinta aina pois päältä ettei tarvitsisi puhua kellekään.

Haluun nukkua, paeta omaan maailmaani jossa kaikilla on kolme toivomusta.

Welcome to my world

Hei! Ensimmäinen postaus, joten tähän kai pitäis laittaa jotai itestäni.

No ensinnäkin asioita jotka käyvät ilmi jo profiilista. Yksi nimistäni on Kristina, olen 15 vuotias ja eskapisti. Pakenen tätä paskaa todellisuutta musiikin, kirjojen, meditaation, piirtämisen, kirjoittamisen ja etenkin unien avulla aina kun siihen on mahdollisuus.

Piirtelen aika paljon, mutta en yleensä jaksa keskittyä kauaa ja piirustukset jää keskeneräisiksi, kuten tää Marilyn Monroe:

Joskus mä innostun ottamaan "ah-niin-taiteellisia" kuvia ittestäni:


Harrastan kaikenlaista tanssimista, pidän kesästä ja vihreä on lempivärini.

Vihaan naisten alistamista, ja vihaan sitä että alistun itsekin. Media asettaa kovat ulkonäköpaineet nuorille naisille. Se lykkii päin naamaa laihaakin laihempia mallikuvia ja toitottaa samaan aikaan kuinka jokaisella on oikeus olla onnellinen juuri sellaisena kuin on.

Ajatuksistani vahvin on ehkä se, että tämä maailma on mätä, ja haluan vain kuihtua pois täältä. Kuihtua, mutta silti elää.

Mulla on yksi asia, joka pyörii mun mielessä jatkuvasti, eikä jätä mua melkein koskaan rauhaan: LAIHDU. Laihtuminen on mun tapa yrittää irrottautua tästä maailmasta.
Mä olen aina tehnyt kaikkeni sen eteen, että erottuisin joukosta. Etten juuttuisi siihen median asettamaan muottiin, jonka mukaan naisella pitäisi olla aina trendivaatteet, pitkät liehuvat hiukset, ajatella vain miesten miellyttämistä sekä omata täydellinen vartalo.
Leikkasin hiukseni lyhyiksi, pidän mielipiteeni vahvoina, pukeudun juuri niinkuin haluan.

Haluan laihtua niin pieneksi, ettei mua enää huomata, vihaan mun persettä ja rintoja joita miehet tahtoo lääppiä, haluun ne pois. Haluun olla niin laiha että mua ei voi nähä kuin vaan unissaan. Haluan muuttua näkymättömäksi.

Jokainen syöty pala on hävitty taisto tässä mun omassa sodassa maailmaa ja itseäni vastaan.

Mä haluaisin tulla journalistiksi,

mä haluaisin uudistaa tän maailman kauneuskäsityksen,

jottei yhdenkään tytön tarvitsisi kärsiä
ja näännyttää itseään tullakseen kauniiksi.

Mutta silti näännytän joka päivä itseäni,
tullakseni huomatuksi,
ja silti tullakseni näkymättömäksi.

Mä rakastan leipomista ja ruoanlaittoa, mutta vihaan syömistä. Ruoka on ihanaa, maistuu ihanalta ja siksi niin vaikeaa vastustaa ja siksi niin helppoa vihata.
Itsensä hillitseminen on taidetta omalla tavallaan. Itsekontrolli on kaunista.

Mulla on toinenkin käytössä oleva blogi täällä blogspotissa, mutta haluan pitää nämä kaksi blogia erossa toisistaan. Se toinen blogi ei tunnu niin aidolta. Tuntuu, kuin siinä olisi vain puolikas minusta ja ajatuksistani, ja se tuntuu valeelta. Valetta on olla paljastamatta sitä toista puolikasta joka jää kertomatta. Toisen blogin sävy on pirteä, iloinen, keskittyy pääasiassa vain ja ainoastaan laihduttamiseen, siis epäonnistuneeseen laihduttamiseen, anailuun ja hymiöihin. Tottakai onhan se osa minua, mutta tässä blogissa tulee esille se toinen puolikas minua, joka kuuluu vahvempana päässäni.

Tässä blogissa kerron muustakin kuin laihduttamisesta, mutta luultavasti pääasiassa siitä. Haluaisin kertoa itsestäni, näyttää "taidettani" enemmän, kuten sanoitukset, leipomukset, runot, valokuvat, piirustukset, kuvia joukkueeni voimisteluesityksistä, ja kertoa ihanan ohjaamani jumpparyhmän kehityksestä (4-5-vuotiaita) ja varsinkin mielipiteistäni maailmalta.
Yritän olla mahdollisimman avoin itsestäni ja kertoa asioitani senkin uhalla, että joku tuttu löytää blogini.

Olisi melkein suotavaa, että toisen blogini lukijat löytäisivät myös tänne, mutta en aio kertoa tämän blogin osoitetta siellä enkä sen blogin osoitetta täällä. En ainakaan vielä.

Jos pitäisi mainita yksi asia, jota odotan tulevaksi, on tuleva kesä. Lähden kesäksi Lontooseen hoitamaan kaksosia, jotka ovat kesällä 2-vuotiaita.

Odotan kesää, jolloin aion olla hävinnyt näkymättömäksi, aion olla niin laiha ettei kukaan voi koskettaa, ettei tarvitse pelätä pimeällä että joku käy käsiksi. Kuka osaisi näkymättömään kajota?

Ja silti haluan tulla huomatuksi, tulla huomatuksi täydellisen keijukaisruumiini ansiosta jonka jokainen tanssittu askel näyttää lentämiseltä, jokainen liike kauniilta ja kevyeltä.

Tekstissäni on paljon ristiriitoja, joita yritän niitä parhaani mukaan selittää, mutta joita en osaa selittää itsellenikään. Inhoan laihuuteen alistamista, mutta alistun itse muiden mukana.