25.12.2009
Klo 01.09
"Onko susta koskaan tuntunu siltä että sä et oo täällä?
Oot fyysisesti paikalla,
mut et psyykkisesti?
Mä kuvailisin sen näin:
Mä oon huoneessa.
Huoneessa on ovi ja ikkuna.
Ikkunasta näkyy mitä tapahtuu,
ja ovesta pääsisin sinne...
Mutten uskalla mennä.
Todellisuus pelottaa.
Tää huone on mun vankila.
Selli johon mut on tuomittu kuolemaan.
Mä kuolen sisältäpäin.
Seinät kaatuu mun päälle.
Mua ahdistaa.
Tää huone on mun mieli.
Mun mieli on synkkä ja pimee.
Tää on mun maailma.
Tässä maailmassa mun päätä särkee jatkuvasti.
Tässä maailmassa mä itken.
Tässä maailmassa mun sydän tukehtuu.
Koska mä tiedän ettet sä ole täällä.
Sä olet oven ja ikkunan väärällä puolella.
Mä taon ovea ja ikkunaa ja painaudun sitä vasten,
mä katson sua silmiin,
mä itken,
mä huudan sulle,
mä rukoilen sun huomaavan mut.
Sä et huomaa mua.
Mä karjun sun silmien edessä,
MÄ RAKASTAN SUA.
Sä et huomaa mua lasin läpi.
Sä et kuule mua.
Sä et välitä musta.
Tää ei ole elämää.
Mä en uskalla kohdata elämää ikkunan toisella puolella.
Mä haluan vaan kuolla.
Mä haluun kuolla ja tietää ettei kukaan jää kaipaamaan.
Tää huone repii mut kappaleiks.
Mun pää halkee täällä.
Mä haluan pois.
AUTA MUT POIS!
Yksi ihminen on ikinä saanut mut pois täältä.
Siitä on nyt vuos kun se käski mun pysyä erossa siitä.
Mä en kestänyt sitä.
En ajatellut sitä tosiseikkaa,
että sinä aikana kun me seurusteltiin,
että sinä aikana se kohteli mua kuin paskaa,
ei oikeesti rakastanu mua.
Halus vaan sitä itteään.
En halunnu uskoa sitä.
Enkä halua vieläkään.
Vaikka tiedän että se on totta.
Juoksin kiljuen tähän huoneeseen.
Paiskasin oven kiinni.
Laudoitin ikkunan umpeen.
Huoneeseen tuli ruutu.
Siitä näkyy maailma huoneen ulkopuolella.
Mutta mä en enää koskaan pysty astumaan ulos huoneesta.
Mä katson sun kuvaa.
Mä kelaan uudestaan ja uudestaan,
ne hetket jotka oltiin kahdestaan,
eikä me välitetty muusta maailmasta.
Mä rakastin sua.
Mut sä huijasit mua.
Käytit hyväkses.
Teit mut naurunalaiseksi.
Sä häpäisit mut.
...
...sä petit mut.
Mulla on ollu vuos aikaa unohtaa.
Mulla on ollu muita sun jälkeen,
mut mä en voi unohtaa.
Kaiken sen jälkeen mitä sä teit mulle.
Kaiken sen jälkeen mitä sä sait mut tekemään.
Mä tein ne sun vuokses.
Mä en voi unohtaa.
Sun nimes mun käsivarressa.
Ihoon kaiverrettuna,
se ei anna mun unohtaa.
Se ei katoa koskaan.
Mut nyt se on ohi.
Mä oon siirtynyt eteenpäin.
Se yksi, joka on aina ollut mun silmien edessä.
Vasta nyt,
kaiken tuon jälkeen mä näen kirkkaasti.
Tuosta ruudusta, ja aikanaan ikkunasta,
on koko sen ajan näkynyt haalea kuva.
Siinä on joku toinen.
Siinä on poika jonka tapasin ollessani kolmetoista.
Poika oli viisitoista.
Nyt poika on jo melkein mies.
Nyt vasta näen hänet kunnolla.
Kaikkien edellisten aikana olen ajatellut häntä.
Mä nään sut aivan uudessa valossa.
Nyt mä en saa enää ajatuksiani pois susta.
Taas mä huomaan kelaavani nauhaa.
Kelaan meidän yhteisiin hetkiin.
Uudelleen, uudelleen, uudelleen...
Onko susta koskaan tuntunut siltä,
että sä et ole täällä?
Että sä kuulet ja näet,
muttet ole henkisesti siellä?
Katselet maailmaa jonkinlaisen ruudun läpi.
Nimittäin musta tuntuu siltä.
Koko ajan.
Enkä mä saa sitä loppumaan."
The End
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti